Huomaattehan, ei yhtäkään välilyöntiä! Jes! Mutta asiaan. Olen ihan että jesjesjes! Popcorn oli kertakaikkisen hyvä! Loistava! Upea! Herättävä! Vihastuttava! Ihastuttava! Joko huutomerkit riitti? Suosittelen... yhteiskuntatietoisuuskiinnostuneille? Mediakriittisille? Kotiäideille? No, suosittelen kaikille paitsi ukoille koska ukko ei kummoisena näytelmää pitänyt.

Eipä silti, myönnän, hätäinen luonteeni oli lähellä kostautua, minuuttikin enemmän niin.... Argh! Näytelmä kun alkaa valkokankaalta. Ensimmäisen minuutin otin näytelmän alustuksen kannalta, toisen minuutin mietin jo että näinköhän tämä onkaan alustusta ja koko näytelmä onkin kuvattu valkokangasversioksi. Kirosin jo mielessäni "näyttelijät" jotka ei todellakaan ole jääneet näyttelemään vaan vain purkittaneet mokoman ja painuneet tahkoamaan lisää rahaa. Höh!

Kolmannen minuutin aikana olin jo about satavarma että tämä on vttuilua ja "teatteri" onkin pelkkää leffaa. Sen kolmannen minuutin aikana ehdin jo miettiä kuinka idiootilta vaikutan jos ja kun nousen seisomaan, tuhahdan ja lähden lätkimään. Kyllä. Erittäin idiootilta jonka neljäs, tai no saattoi se olla viideskin, minuutti osoitti. Yhtäkkiä se valkokangas nousi ja takana hyppeli mies. Ja toinen. Ja tyttö. Ja siitä se lähti.

Esa Latva-Äijö, joka teki minuun totaalivaikutuksen jo Vastapareissa, oli jotain ihan ylisuurta, hyvä kun lavalle mahtui. Mahtoiko tuo sitten johtua pelkästään Vastapareista, mene ja tiedä, sillä muutkin näyttelijät hoiteli leiviskänsä paremmin kuin hyvin ja näytös oli LOISTAVA vaikkakin myönnän että koomisten kohtaustensakin lomassa raskas. Toteanpa silti että tätä raskasta rupeamaa hoiteli erittäin hyväntuulinen irkku joka oli kiepsahtanut Irish Coffeella, Valkovenäläisellä ja helmikaupassa.

Niin. Tämä helmikauppakieppaus taas johtui siitä että se perjantainen kauppareissu sai minut kiepsahtamaan sekä seppälässä, sittarissa että kappahlissa josta, hups, tarttui matkaan sekä poolopusero että pusero. Illaksi. Kotona, ennen lähtöä, päädyin siihen että pusero-poolo-yhdistelmä EI toimi ilman helmiä. Joita toki sovitinkin, sekä niitä äidiltä jääneitä rihkamahelmiä että niitä eks-anopilta saatuja aitoja. Ei toiminut.

Mikä onni että siskoni, tuo turhamaisuuden pesäke *tämä rakkaudella* osasi neuvoa puhelimitse mistä minä etsin helmiä, stockka sen enempää kuin seppälä saati H&Mkään kun niitä juuri oikeanlaisia ei tarjonnut. Tässä kohtaa ukko oli jo kaivamassa visaa esiin ja totesi että no, tässä kohtaa mamma on tottunut hemmotteluun ja eiköhän mennä siihen kultasepänliikkeeseen vaikka se ison loven koko maailmaan hetkeksi tekeekin, ja tietysti minä totesin että pöh, sisko neuvoi jo. Kotvan päästä olimmekin Glitterissä koskarissa ja kas, ei aikaakaan kun "mamma" poistui juuri oikeanlaiset helyt kaulassaa. Ja hei, kympillä!!!

Kylläpä oli nannaa hengailla tekoripset ja ihanat kilut kaulassa ilta. Olipa hittolainen ilo istua Cornerissa Irish Coffeella ennen teatteria, ilo juosta kolmatta jalkaa Frenckelliin korot kopisten, ilo kuulla kuinka appiukko soitteli ukolle todeten että voisiko se miniä tulla tutkimaan kotiteatteri-digiboksi-telkkariyhdistelmää jossa kotiteatteri ei pelaa yhteen muiden kanssa. Olipa ilo katsella näytelmä, juosta sieltä kiitolaukkaa Coyoteen syömään (pöytävaraus ja ylitiukka aikataulu) ja ilo nauraa ukon kanssa omaa idioottimaisuuttamme.

Huomenna hilpaisemme sinne appiukolle ja kas, vaivanpalkkaa miniän laitteiden tuijottelusta appiukko tahtoo viedä koko pesueen syömään. Tsiisus! Minä en tarkalleen tiedä mikä aika on nyt alkamassa mutta joku selvästi on, sillä muutoksia on tapahtunut ja asioita tehty. Ei, en ole hilppastakaan pidemmällä oman uran luomisessa (ukko jopa ehdotti coyotessa josko vielä yksi lapsi... Kääk!) mutta anopin kanssa olen nostanut kissan pöydälle todeten että meidän keskinäiset riitamme syö eniten prinsessaa joka on kummallekin tärkeä.

Ei meistä kaiketi ole sen läheisempiä tullut mutta ehkä joku hiertävä kivi on saatu rikki? En tiedä, toivon ainakin niin. Ehkä soitan anopille ja kysyn kuulumisia? Jomman kumman kun on se tehtävä ensimmäisenä ja minä voin olla se jos niikseen on. Ehkä tämä anopin kanssa asioiden setviminen on saanut sitten aikaan sen että yhtäkkiä suurin unia haittaava tekijä on unet? Olen kulkenut lapsuuteni meriä. Kulkenut, ajelehtinut, herännyt niihin ja itkenyt.

Ollut pieni. Isin vauva. Äidin kulta. Ruusunnuppu. Linnunkiekura, kuten isi sanoi. Se oikeasta nimestäni johdettu lempinimi jota en ole halunnut kuulla koskaan aikuisena ja jota silti sitkeästi tasan yksi serkkuni ja kaikki tätini käyttävät. Huom! Minä en tapaile tätejäni enkä tätä serkkuanikaan kuin poikkeustilanteissa joten heille sen suon ja tunnen sen jopa... imartelevana? Rakkaudenosoituksena? Edes omat lapseni ei tiedä moista lempinimeä olevan olemassakaan, ei edelleenkään.

Mutta ne lapsuuden meret. Voi kuinka isoja itkuja ne on nostaneet. Kaiken sen kivakivan keskelläkin aina kun jäi hetkeksi ajattelemaan nousi kyyneleet silmiin. Kai minä olen rikkonaisempi astia kuin ajattelin olevani. Ehkä minä en olekaan pelkkää kiveä? Toisaalta, väliäkö tuon, olen jo täällä asti!

Ja nyt, toivotan uudemman kerran hyvää ja ihanaa viikonloppua sillä "taksi toi ja taksi meni" ja nyt tämä akka suuntaa sänkyyn! Se on moro!

 

edit. Selkä ei oikein pitänyt teatterin penkeistä, liekö syynä pidempi yksijaksoinen istuminen? Toisaalta, ei se pitänyt junankaan penkeistä ja niissä ei sentään kauan viivähdetty ja kuitenkin esim Cornerin ja Wanhan Postin penkit toimi ihan jees... Ronkeli selkä? Mene ja tiedä mutta kävely tekee kutaa!