391304.jpg

Tässähän tämä, meidän vanhus.
Olen monasti ihmetellyt miten meille on osunut noin pitkäikäinen doggi, hoito kun on ollut mitä sattuu. Ruoka pentuaikaa lukuunottamatta kaupan halppissapuskaa, pesty suunnilleen kerran kesään kun on käynyt "paskaprunnissa" piehtaroimassa, lenkitetty jos jaksettu, pääsääntöisesti koiruus saanut ulkoilla TÄYSIN oman päänsä mukaan vapaana omassa pihassa. Ja niin, tietenkään sateella tai pakkasella ei ole pakotettu muuhun kun siihen pakolliseen pissat ja kakat äkkiä-ulkoiluun.

Siinäkö se olisikin sitten syy pitkään ikään ja terveyteen tämän rouvan kohdalla. On saanut elää ja olla oman vointinsa mukaan? En tiedä. Rikasta elämää tuo on ainakin elänyt. Muutamassa näyttelyssä on käyty, mökkielämää vietetty ja paljon uusia ihmisiä tavattu. Millään tavalla ei voi epäsosiaaliseksi rouvaa väittää, jos kohta ei myöskään "innokkaaksi" uusiin ihmisiin tutustujaksi silti, nuuhkaisu on aina piisannut ja vain harvat ovat päässeet todella tekemisiin rouvan kanssa.

Perusdoggi siis, joka tavalla. Ei hötky turhia, ei ärise saati ole muulla tavalla agressiivinen, varoo lapsia (?!) ja rakastaa omaa sohvaansa. Kaksi kertaa olen nähnyt rouvan näyttäneen hammasta. Toisella kerralla lenkillä juovuksissa olevan miehen tultua "liian" lähelle emäntää koiruuden mielestä, toisen kerran nuorempana kun silloin "uuden" puolisoni kanssa leikkitapeltiin lattialla. Liekö joku signaali väärä kun koiruus hammasta ukolle näytti. Nykyään ei sitäkään enää tee, tuttu ukko johon vanhus luottaa.

Sunnuntaina pesin koiruuden. Ei pitänyt ei. Koetti parhaansa mukaan välttää pyykille joutumista. Luimi pitkin pesuhuoneen nurkkia. Katseli kulmien alta masentuneena kun shampoota vaahdotin. Huuhtelun aikaan tärisi kuin henki olisi ollut kyseessä. Ja lopullinen järkytys oli edessä kun pesusta tultiin. Koiruuden oma sohva oli kadonnut kuin taikaiskusta. Voiko pyhäpäivä olla katastrofaalisempi koiralle? Vielä illalla kun sohva kannettiin ulkoa tuulettumasta takaisin omalle paikalleen oli koiruuden ilmeistä luettavissa lievää pettymystä emäntäänsä.

Yksi teoria minulla on vielä tarjota koiruuden pitkän iän salaisuudeksi. Tämä kun on aina ollut erittäin perso kermaliköörille, jopa siinä määrin että silloin kun meillä joku sitä on nauttinut, on ollut silkkaa hulluutta laskea lasia kädestään mihinkään mihin koiruus ulettuisi. Ja niitä paikkojahan on monta kun tuon kokoinen koira kyseessä. Turvassa ei ole olleet oman väen saati vieraiden lasit, tämäkin kuva on otettu omassa pihassa koiran juuri tyhjennettyä naapurin liköörilasin jonka tämä meni krokettipelin tuoksinassa laskemaan kädestään pöydälle.

Niin, se teoria siis. Kermalikööripullon olen luvannut rouvalle jo vuosia sitten kymmenvuotislahjaksi. Rehellisyyden nimissä, epäilen etten uskalla kuitenkaan antaa kuin siivun siitä koiruudelle, jos vielä silloin sattuu hengissä olemaan. Koko pullo veisi tasan sen hengen minkä kunniaksi pullon sai.