Alitajunta taitaa olla jo kovasti maanantaissa ja töissä. Apua! Minä näet heräsin tänä aamuna 5:25. Kyllä. Ihan virkeänä ja skarppina. Onneksi joku osa korvien välissä oli sentään oikein asennettu, totesin että nouse en vaikka mikä olisi, ainakin seitsemään nukun vaikka väkisin! Suljin silmät, käänsin kylkeä ja tein havainnon mielessäni; spede on edelleen omassa sängyssään. Liekö kyseinen havainto ollut jotenkin erikoisen vapauttava, uni tuli hetkessä uudelleen ja heräsin hieman ennen seiskaa.

Spede on muuten edelleen omassa sängyssään joten alan pikkuhiljaa epäillä että ikä alkaa vaikuttaa tähänkin. Yö yöltä tämä on kömpinyt väliimme myöhemmin ja tänä yönä ei siis ollenkaan, hurraa! Todennäköisesti reippaasti pakkia on luvassa ensi viikolla kun poika tosiaan sinne tarhaan... tai sitten ei, eihän näitä voi tietää. Toteanpa kuitenkin että vielä viikko sitten tarhasta innokkaasti jutteleva lapsi on nyt päättänyt sanoa topakan EIn aina kun tarhasta tulee puhe. Saapa nähdä näinkö tuo ottaa ja kanittaa tosissaan tarhan eteisessä maanantaina.

Vaan niin, se alitajunta. Se kuulkaa työstää hommaa nyt siihen malliin että huhhuh! Aamuyöstä minä huristelin töihin. Ystäväni kyydillä, kas kun oma auto ei ollutkaan saatavilla ja kello oli jo ihan liikaa ja asuin paitsi perheeni myös äitini ja ex-kämppikseni kanssa! Hirveä paniikki oli päällä tällä, kaveri ajoi rauhallisesti ja minä sohin tämän auton kojelaudan kelloa tyyliin "hei se on jo kahdeksan, voitko painaa kaasua". Siinä samassa huomasin että työkengät oli unohtuneet kotiin. Voi ei. Hakemaankaan niitä ei parantunut palata, kello oli jo niin paljon.

Hassua kyllä, työmatkani kulki hullujen teinivuosien maiseman läpi. Kas, tuossahan on tuo huoltsikka jolla olin töissä, ai ja tuolla on tuo ravintola jossa joskus istuimme porukalla iltaa ja oho, onko tuo muka työpaikkani, ex-miehen vanha koulurakennus? Kaiken tämän lisäksi saavuin töihin kymmenen minuuttia myöhässä ja opettajat ei tervehtineet minua, hyvä kun edes nyökkäsivät. Jopa kivakivareksi katsoi minua ylenkatseellisesti ja pettyneesti. Kaiken lisäksi se paras kaverini ikinä, siis se joka oli unessa siinä koulussa töissä (!) kiikkui juhlasalin kattorakennelmissa kiinnittämässä jotain hiivatin julistetta kiinni ikkunaan. Aha.

Ei siis hyvin alkanut tämä työura ei. Prkl. Pikkuisen lisäpaineita maanantaille, minä näet totesin eilisen postauksen jälkeen että niin tosiaan, vaikka minä osaan ottaa asiat hyvinkin lungisti niin on kaksi asiaa jotka aiheuttaa minulle panikointia; hammaslääkäri ja myöhästymisen pelko. Ja puhun nyt oikein pelosta mitä myöhästymiseen tulee, ja vain ja ainoastaan omalta kohdaltani, en minä panikoi tai hätäänny jos joku muu myöhästyy, mutta omalta kohdaltani en sitä pysty hyväksymään niin millään. Höh.

Se tästä unimaailmasta, toteanpa että jälleen kerran, toisin kuin suunnittelin, en saanut eilen(kään) aikaiseksi oikein mitään. Tai niin, ehkä se on katsantotavasta kiinni? Tyhjensinhän minä tiskaria ja tein ison kattilallisen vakiopastakastiketta, päättelin piponi ja kävin asioilla. Vakiopastakastikkeesta päätyi puolet pakkaseen ja asioilla hoitui ne päivän tärkeimmät hommat. Iltapäivällä aloin kutoa tumppua (!) ja tsiisus, toinen tumppu on peukaloa vaille valmis. Ooooh! Ja tumput kun on olleet juuri ne minun akilleenkantapääni... Tai oikeastaan niiden peukut jotka saattaa edelleen mennäkin prsiilleen. Pitäkää peukkuja että ei!

Asioille säntäsin ukon kotiuduttua ladulta, ensin kaasuttelin avainliikkeeseen ja tilasin kolme lisäavainta, yhteishinta 81 euroa. Avaimet jaetaan nyt melkein tasan neljän lapsen kesken eli pojille 14 ja 16 kumpaisellekin omansa ja prinsessa ja junnu saa kimppa-avaimen. Ts se joka pääsee aikaisemmin ottaa avaimen mukaansa aamulla. Lisäksi tenavien luokat on niin lähekkäin että he voivat tarvittaessa hakea avainta toinen toisiltaan koulussakin. Avainten nouto on ensi viikon lopulla eli ensi viikko joudutaan pelaamaan minun ja teinin avaimen varassa.

Avainliikkeestä hilppasin vapaavalintaan pulkkaa hakemaan, samalla tarttui mukaan prinsessalle huppari, spedelle verkkarit ja keittiöön vahakangas. Jep. Vapaavalinnasta koohotinkin sitten kenkien tehtaanmyymälään ja kas, ei aikaakaan kun minulla oli juuri hyvät sisäläpsyttimet töihin. Tarjouskorin kohdalla katse kiinnittyi aivan ihaniin valkoisiin talvisaapikkaisiin jotka näytti olevan juuri eikä melkein teinin kokoa.

Pakkohan niitä oli katsoa tarkemmin ja kas, tasan kahden jäljellä olevan parin koot oli 35 ja 36. Teinin jalkahan on kokoa 35 ja omani 36, mutta nämä koot on voimassa vain ilman villasukkaa. Hetken siinä tuumittuani päätin napata koon 36 saapikkaat mukaani, niissä olisi varmasti teinille villasukkavara ja jos tämä ei sittenkään niitä kelpuuta niin minä voin sitten vaikka kiskoa niitä koivissani ilman sitä villasukkaa, saapikkaissa kun on kunnon karvavuori ihan koko matkalta. Hinta oli kertakaikkisen naurettava, 10 euroa. Hurrraa!

Kotona hyrisinkin sitten tyytyväisyyttäni niin ukolle kuin spedellekin eikä se spedekään pahoillaan pulkastaan ollut. Ukko kävi kaupalla ruokapuolta täydentämässä ennen kuin lähti töihin, prinsessa ja junnu kotiutui koulusta ja ei aikaakaan kun meillä oli jälleen hiljaista ja rauhallista näiden sännättyä hiihtolenkille. Jep, sinnehän nuo taas hiihtivät, mummulle.

Teini pyörähti kotona hakemassa vaihtovaatteita, olivat menossa poikaystävälle viikonlopun viettoon, ja tarjosin kenkiä tälle samalla. Niin teinin tyyliset kuin vain olla voi, pienet, sirot ja naiselliset vaikkakin ilman korkoa ja teinihän tykkäsi hulluna. Loppuupa se mutina talvikengättömyydestä, teinihän hoki alkutalven kuinka isä on luvannut ostaa tälle talvikengät, ennen joulua ne olikin tulossa joululahjaksi ja lopulta niitä ei näkynyt ollenkaan. Teini lainasi minun talvikenkiäni ja kuka arvaa miten kävi? Niistä meni toisen kengän tarrat rikki samantien, tietysti. Eikä niitä sitten enää edes kotiutettukaan. Huoh.

Seiskaan mennessä prinsessa ja junnukin kotiutui, anoppi saatteli nämä ja vaihdoin tämän kanssa muutaman sanan siinä. Iltapalatin sakin ja kas, siinä iltapalojen lomassa alkoi naamiksen keskusteluissa vilkkua. Teinin anoppikokelas viestitteli että teini ja poikaystävä on menossa TAYSiin, teini oli saanut terkkarista lähetteen sinne. Siis mitä?! Teinin toinen jalka oli kipeytynyt illan mittaan niin pahasti ettei tämä pystynyt enää astumaan sille ja lopulta jalka oli muuttunut siniseksi.

Ihan hieman siinä mietin että mitä hiivattia, jotenkin en osannut silti siitä kauhistua sillä olen niin tottunut siihen että jalkojen verenkierto pätkii miten sattuu. Soitin teinille joka alkoi selittää mahdollisesta myrkytyksestä tai veritulpasta ja siinä kohtaa ehdin jo itsekin olla hetken ihmeissäni, teini kun ei ehtinyt kuitenkaan puhua kunnolla kun olivat juuri saapumaisillaan sairaalaan. Vannotin että laittaa poikaystävän ilmoittamaan mikä tilanne on jos ei itse pysty soittamaan ja puolen tunnin päästä poikaystävä jo soittikin ja ilmoitti että teini on otettu suoraan ensiavun potilashuoneeseen ja hänet on häädetty kotiin koska siellä saattaa mennä monta tuntia.

Eksäkin siinä tuli sopivasti hakemaan poikaa 16v luokseen ja minä laittelin tenavat peteihin, soittelin sitten kymmenen kanttiin teinille tämän puhelimeen kun poikaystävä infosi että tällä on oma puhelin käytettävissä siellä. Teini ehti onneksi jutella kunnolla tuolloin, tämän huonopolvinen jalka oli mennyt säärestä, nilkasta ja varpaista siniseksi ja särkenyt niin hiivatisti. Siellä tuo makasi tarkkailtavana ja odotti lääkäriä, jalkaa ei onneksi särkenyt enää mutta mahtoiko tuo tunnottomaksi muuttuminen sitten olla oikeastaan sen parempi. Ei tuolla mitään hätää hätää kuulostanut silti olevan joten soittelin eksälle että teinille voi soitella sairaalaan jos tahtoo ja hyväkin olisi, tylsää tuolla kuulosti olevan.

Itse painelin nukkumaan ja että nukuinkin hyvin aina siihen kauhu-uneeni asti. Onkohan äideillä joku lapsen hyvinvointivaisto? Minua kun ei kauhistuttanut tippaakaan teinin vointi sen jälkeen kun olin päässyt juttelemaan tämän kanssa uudemman kerran. Ei se oikeastaan aiemminkaan kauhistuttanut, lähinnä ihmetytti sen hetken kun veritulppaa ja myrkytystä väläyteltiin ilmassa. Hassu juttu sanon mä.

Aamuyöstä oli sitten tullut viesti kännykkääni, teini on päässyt pois ja jalassa oli todettu simppelisti joku jumitus. Veri ei ole päässyt kiertämään normaalisti ja jumituksen mentyä ohi on jalkakin toennut normaaliksi. Eksä soitteli heti aamun kunniaksi kun en tälle ehtinyt samantien viestiä laittamaan, oli myös nukkunut kuin tukki ja juuri herännyt eli ehkä isukeillakin on se samainen vaisto? Mene ja tiedä, teinin kanssa pitää nyt joka tapauksessa puhua tämän elintavoista.

Minä näet totesin eksälle sen saman jonka olen todennut omalta kohdaltani jo aiemmin; varvaskivut ja veren kiertämättömyys on helpottanut reippaasti sen jälkeen kun aloin ihan oikeasti liikkua edes kerran-pari viikossa. Harmi että spinningit taitaa jäädä nyt joksikin aikaa, luulenpa näet että ainakaan viikkoon-pariin en sinne asti ehdi vaan totuttelu uuteen päivärytmiin nielee illoistakin aikaa. Hiivatti soikoon!

Ja nyt, siirryn reippailemaan aamupaloja. Täällä on sakki ukkoa lukuunottamatta hereillä. Tämän päivän ohjelmassa on (jälleen kerran) siivousta joka todnäk jää toteutumatta ja kaksinkeskeinen kauppareissu ukon kanssa. Kauppareissu ajoittuu nyt aamupäivätunteihin ja sen jälkeen ukko lähtee hiihtämään junnun ja prinsessan kanssa. Kamu on tulossa piipahtamaan iltapäivästä, tällä on spedelle parit talvikengät joten se ongelma hoitui onneksi helposti.

Ehkä ennen sitä kamun piipahdusta otan speden pulkkaan ja painatan pienen lenkin joutessani, jos sitten ei käy niin että innostunkin ihan oikeasti siivoamaan siivoamaan. Toisaalta, miksi ihmeessä. Tämä pirtti on aikas hyvässä kuosissa kaiken aikaa kun harjoitan ylläpitosiivoja päivittäin. Hmmm. Mutta nyt se on kuulkaa moro ja viettäkää mukava lauantai!