Vain kolme astetta lämmintä ulkona. Hyi kauhistus. Syksyn kurjin puoli on ehdottomasti tietoisuus siitä että kesään on paljon aikaa. Vähintään 7-8 kuukautta. Ilmanko syksyä niin inhoankin. Mitenkään syksyä ei paranna omassa mielessäni se, että puihin tulee kauniin väriset lehdet, että ilma on välillä kirpeän raikas tai että tulee aikaisin pimeää ja voi polttaa kynttilöitä. Hyi se syksy silti minulle on, olkoon kuinka kaunista välillä. Edes kaikista kauneimpana aurinkoisena syyspäivänä en pysty siitä nauttimaan koska tiedän että se enteilee vain talvea.

Talvi sen sijaan menee jo jotenkin. Talven jälkeen kun tulee se lempivuodenaikani, kevät, jolloin kaikki herää vähin erin uudestaan elämään. Vesi tippuu räystäistä, ulkorappusilla on mukava istua kahvikupin kanssa ja katsella kuinka lämpö avaa hiekkakohtia näkyviin rappujen eteen, huomata kuinka lumi on muuttunut rakeiseksi märäksi massaksi jonka alla kulkee vesi syöden sitä myös alapuolelta pois. Puissa alkaa näkyä elämää, lähes silmillä huomaamatonta, lehtiaiheet pullistuvat pullistumistaan ja yhtenä aamuna näkeekin jo häivähdyksen vihreää oksissa. Ja se vihreys kun koivut on pukeutuneet uuteen lehteen, kauniimpaa vihreää ei olekaan.

Kesän mittaa se vihreä muuttuu likaiseksi. Alkukesän kirkas vehreys alkaa vaihtaa väriään, on kellertävää, ruskeaa ja likaisen vihreää. Irkku on siitä merkillinen että heittää silloin jo hyvästejä kesälle. Eihän siitä ole enää kuin kivenheitto syksyyn. Ja niin, syksyä minä todellakin inhoan. En voi sanoa että minulle iskisi mikään syysmasennus vaikka tokihan joku luokittelisi sen siksi, mutta syksyisin minua ei kiinnosta mikään. Tapan aikaa leipomalla, siivoamalla ja tuijottamalla televisioa. Toivoen, että aika vilisisi silmissä ja tulisi taas kevät. Harmi että se aika tuppaa jatkamaan vilisemistään keväälläkin, sinne kun voisi vauhtia hiljentää.

Vaan asiasta sammakkoon ja vaikka vähin erin hilleriinkin. Eilinen aamu lupaili pikkuhiljaa niskavoittoa täikannasta. Teinin päästä ei irronnut enää kammatessa yhtäkään täitä. Muiden päät on edelleen täivapaita joten näinköhän tämä alkaisi olla tässä. Toivottavasti ainakin. Alkaa olla lieviä vainoharhaisuuden merkkejä ilmassa ainakin allekirjoittaneella, aina kun vain ajattelenkin täitä tunnen samantien jonkun kävelevän hiuksien alla. Arvatkaapa kenen päänahka on ruvella? Kyllä. Tämä ei ole enää alkuunkaan kivaa, jos kohta se ei tosin alunperinkään ollut sitä.

Tänään teini lähtee isälleen, poika 15v leirille ja irkku ajatteli siivota yläkerran juhlan kunniaksi nyt aamupäivällä. Vaikka niin, mikä juhla se nyt on kun väkeä on vähänlaisesti. Toisaalta, on se, toisaalta taas irkulle tuppaa aina iskemään puolityhjän kodin syndrooma kun yksikin perheenjäsenistä on muualla. Saapa nähdä kuinka sekaisin irkku tulee olemaan sitten kun esikko lähtee omilleen. Ajatusharjoituksia on tehty jo tiukasti ja ehkä ne jollain tapaa myös toimivat, tällä hetkellä olo on hassun kaksijakoinen. Toisaalta sitä oikein odottaa että lapsi irtautuu omille teilleen, muuttuu aikuiseksi ja toisaalta.

En minä sitä niin ajatellut kun lapsia tein. Ne mokomat ovat jokainen pettäneet minut yksi kerrallaan kasvamalla ulos potkuhousuista vaikka alunperin sanoin moneen kertaan että pysy aina vauvana. Jopa spede, mokomakin ryökäle, on kadottanut vauvanpyöreyttään kasvoistaan nopealla tahdilla. Johan nyt on markkinat! Jos rehellisiä ollaan, niin tiesinhän minä sen alusta asti, eikä kukaan minua ole pettänyt mutta kyllä se aina silti hassulta tuntuu kuinka nopeasti aika meneekään ohi. Senkin kun muistaa vielä kuin eilisen päivän kuinka teini köllötti lattialla ja koetti kääntyä mahalleen. Ja nyt tuo mokoma jo keräilee itselleen valmiiksi starttipakkausta omaan kotiin.

Vaan nyt, siirryn ihan suosilla herättelemään junnua kouluun ja suorittamaan muitakin äidillisiä tehtäviäni tässä talossa. Viettäkääpä mukava perjantai, se on moro!