Heräsin kuulkaa niin karmeaan uneen etten ihan hetkeen muista moisiin karmeuksiin heränneeni! Unessa olin raskasrakenteisen avoveneen kannella pienempien lasten kanssa, vieressä lipui isompi paatti jossa oli kaksi kerrosta täynnä lomailijoita ja jokaisella isomman nostattamalla aallolla pienempi vene sukelsi keulastaan syvälle veden alle niin etten tiennyt miten olisin saanut pidettyä kiinni sekä lapsista että veneestä ilman että olisimme valuneet veteen. Itse olin rintoja myöten veden alla jokaisella sukelluksella ja siinä kauhunkin keskellä hämmästelin veden lämpötilaa, se kun oli lämmintä kuin kesäpäivä.

Mutta silti. Se oli karmeaa! Ja niin elävää että olin varmasti valkoinen kuin lakana kun sängystä nousin. Kaiken lisäksi minua pidettiin pelkurina kun vaadin että veneen ohjaaja päästää minut ja lapset pois kyydistä heti kun olimme päässeet sen ison avoveden yli ja vene oli lähellä rantaa. Kummasti ne lapset muuttui siinä rannalle astuttuamme ukon siskon lapsiksi ja me siirryimme kulkemaan rauhallisella umpiveneellä jokireittiä. 

Unista jotain tietävät, tulkintaa kiitos? Vaan josko sitä oikeaan elämään tässä, intouduin sitten kuitenkin eilen ja hups, siivosin alakerran aina lattianpesuja myöten. Olenhan muistanut mainita ettei alakerta tunnu enää sotkeentuvan alkuunkaan niin herkästi kuin ennen? Eipä siinä siivoilussa eilen mennyt kuin tunti lattianpesuineen päivineen ja se on kuulkaa kiva se. Siinä siivoillessa suoritin mietintöjäkin, siivoaminen kun on parasta mietintäaikaa.

Tämä keskimmäisen siskon juttu kummittelee mielessä sen minkä ehtii. Ei tosin enää ihan niin paljon kuin eilen aamulla jolloin en osannut oikein edes puhua ukolle mitään, kuljin vain imuri kainalossa vaihtaen lennossa moppiin. Jos ihan rehellisiä ollaan niin olen joissain määrin jopa loukkaantunut moisesta syytösryöpystä. Mikä helketin jäteastia minä olen? Olen kyllä kuullut että siskon elämä ei olekaan nyt ihan sitä onnea ja auvoa mitä tämä oli ajatellut sen olevan mutta silti.

Ja eikö puhuminenkin ole kaksisuuntaista kommunikointia? Jos minä en juttele mitään niin kai sitä toinen voi suunsa avata? Enkä minä todellakaan ole laittanut yhtäkään sanaa ukon suuhun, enkä sen puoleen kääntänyt ukkoa siskoa vastaan, mutta sekin siinä puhelussa oli yksi pointti. Tämä hänen loukkaantumisensa oli todellakin ihan omassa päässä rakennettua, niin monilla kekkereillä olemme yhtäaikaa ollut ja joka ainoa kerta minä olen ollut hyvin hyvin hiljainen niillä, anoppi ja ukon siskot kun tuntuu vievän kaiken tilan mitä vähänkin käytettävissä on.

Se nyt ainakin on selvää että seuraavat kekkerit joihin koko porukkaa odotetaan tulee olemaan yhtä tuskaa. Kaiken lisäksi ne kekkerit on todnäk suvun nuorimman tulokkaan ristiäiset, ukon nuorin sisko kun pyöräytti viimeinkin poikasen, joten niistä en kehtaa millään keinoa olla pois. Mutta silti. Saattaa olla himppasen vaivaantunut olo itsellä kun sinne menee. Minulle kaikki nämä sukukekkerit on muutenkin yhtä tuskaa ja olen pyrkinyt aina olemaan näkymätön, hajuton ja mauton niin kuinkahan näkymättömäksi sitä nyt itseään yrittää?

Miettiminen nyt ei asioita kuitenkaan miksi muuta ja lopulta päädyinkin siihen etten ihan kotvaan vastaa puhelimeen kenellekään muulle kuin lapsille ja ukolle. Ihan hyvä päätös, luulen mä, sillä eipä minulla ole oikein kenellekään nyt asiaa ja näköjään ne asiat joita muilla minulle on on kaikki järjestäen avautumisia. Pitäkööt tunkkinsa prkl!

Siinä mietintöjen lomassa se siivouskin sitten valmistui, ukko lähti taysiin ja minä päätin hemmotella itseäni tovin. Suihkuun ja suihkusta suoraan nojatuoliin, jalkakylpy, hetki kutomista, jalkojen rasvaus ja kampaus kuosiin. Olipa kertakaikkisen mukava olo kun viimein olin valmis. Ukkokin soitteli taysista päästyään ja tilasi kahvia, kävi kaupan kautta ja huristeli kotiin. Ja kuulkaa, nyt se on tapahtunut! Viimeinkin!

Lääkäri oli ehdottanut josko ukko ottaisi vielä yhden piikin, noin kokeellisessa mielessä, ja ukko oli tyrmännyt lääkärin ehdotuksen samantien. Lopputulos käynnistä olikin sitten se että ukko on nyt jonossa leikkaukseen. Jes! Hieman minua kyllä hirvittää moinen operaatio etukäteen, lonkkaleikkauksesta tuskin on ihan heti kunnossa joten yksinhuoltajaelämää on jälleen luvassa joksikin aikaa. Operaatio itsessäänhän ei vie kuin maks pari tuntia mutta jälkitoipuminen onkin sitten ihan toinen juttu.

Lääkäri oli painottanut kuntoutumisessa aivan erityisesti seksiä. Aha. Kas kun alakerrasta lähtee tunto operaatiossa joksikin aikaa joten sitä ja paljon. Kysyinkin ukolta oliko lääkäri kenties mies ja olihan tuo ollut. Lopuksi lääkäri oli vielä todennut ukolle että tällä on lonkat väärää ikää. Muu kroppa on toki kohta nelikymppisen mutta lonkat, ne on jonkun vanhuksen. Kuvien mukaan kun toinenkin lonkka on samassa kuosissa, aika hassua ettei se ole oireillut yhtään.

Iltapäivä menikin sitten sukkelaan ja tarhasta hain valmiiksi uupuneen lapsen joka oli kuulemma jopa nukkunut päiväunilla. Spedehän EI nuku koskaan tarhassa. Siis ei koskaan. Muutenkin tämä viikko on ollut tarhassa kovin poikkeava normaaliin, poika kun ei ole syönyt alkuunkaan normaalisti. Eikä se poikkeavuus mitenkään helpottanut kotonakaan, poika kyllä söi ruoan neljän kanttiin mutta puoli kuudelta tämä aloitti jo iltapalan pyytelyn.

Puoli seitsemältä illalla tämä olikin sitten jo makuullaan eli siis mitä. Mikä tauti nyt on tulossa? Vai onko tämä vielä menneiden tautejen rippeitä? En tiedä. Mutta kovin on uupunut lapsi. Kaiken lisäksi kaveri heräsi keskellä yötä kovaan mahakipuun jonka onneksi pissalla käynti taltutti. Hieman kaksijakoinen olo sen suhteen että voiko tätä kiikuttaa hoitoon vaiko ei. Kipeähän tuo ei ole sanan varsinaisessa merkityksesssä mutta ei tuo nyt ihan normaalikaan ole.

Tämä päivä tulee vielä olemaan suht pitkä hoitopäivä, minä totesin aikatauluja katsottuani että kappas, minä en ole tarhalla ennen kuin puoli viideltä, jos ihan vielä silloinkaan. Kiva. Yhdeksän tunnin hoitopäivä tainnuttanee lapsen aika tehokkaasti, luulen mä. Toisaalta, saapa illalla aikaisin talon hiljaiseksi, se on varma se. Taidan sanoa tarhalla nyt kun lasta vien että soittavat herkästi ukolle jos näyttää siltä ettei poika ole kuosissa, ukko kun lähtee töihin vasta päivällä.

Loppuun vielä teinikatsaus; teini on saanut viimeinkin jonkin ihmeellisen vimman hoitaa asioitaan kuntoon! Siis kelan osalta, ei niinkään muun. Teini on myös ollut hyvin hyvin samanmielinen kanssani siitä että jos ensi viikon työpaikkahaastattelu ei tuota tulosta niin tämä lähtee sitten joko opiskelemaan tai työkkäriin tutkimaan saisiko tämä työkkärirahoilla harjoittelupaikkaa jostain. Jes. Teini kaks, siis se 17v puolestaan kusee koulunsa miten sattuu.

Valitettavasti olen päättänyt laistaa tehtävistäni takajäkättäjänä ja päätynyt ratkaisuun jossa keskustelin pojan kanssa vakavasti asiasta ja totesin lopuksi että jos ei koulua ei myöskään rahaa. Tehköön nyt sitten kuten tahtoo, koulussa tämä edelleen on mutta eiköhän tuo sieltä vielä kenkää saa, korvattavaa kun on jo vaikka kuinka ja paljon. Poika 15v onneksi hoitaa koulunsa jotenkin, ei tuo mitään huippunumeroita saa mutta eipä ainakaan tarvitse huolehtia siitä että onko tämä vai eikö ole koululla.

Tämä teineistä. Lapsirintamalta sitten ei olekaan mitään uutta tähän väliin, niin paitsi jos ei oteta huomioon sitä että junnu on kunnostautunut koko tämän viikonkin ajan luokassa. Jes! Eipä silti, väittäisin että junnun lääkitys on nyt kuosissa mutta niin. Se on tuplattuna kaiken aikaa. Että hyvästi vaan lääkevaihdot sanon mä! Prinsessa jatkaa nautiskelua omasta huoneesta, tuntuu että tämän pahimmat kiukkukohtauksetkin on kadonneet huoneen myötä ja hei, huone on edelleen kuin sisustuslehden sivuilta repäisty. Jes kaks!

Ja nyt siirryn kuosittamaan itseäni mansekuntoon. Onhan se kiva että ehtii junaa odotellessa piipahtamaan kaupoillakin kotvasen, tiedä vaikka mukaan tarttuisi vuorostaan spedelle ja junnulle jotkut pienet kivat jutut. Se on siis moro ja oikein kivaa perjantaita kaikille!