Kun eilen suoriuduin työmaalle asti niin pään kääntäminen vasempaan oli mahdottomuus. Kiva. Ja tietenkin luokan toisella ohjaajalla oli takanaan valvottu yö, tälle kun pakkasi poskiontelotulehdusta päälle. Toinen ohjaaja suuntasi siis, useamman kehotuksen jälkeen, lääkäriin ja minä asettelin istuintani siihen malliin ettei tarvitsisi pahemmin käännellä päätä vasemmalle lapsen kanssa ollessa.

Koska tilanne oli valmiiksi mikä oli niin arvaahan sen. Nollapäivähän sieltä tuli. Jo ennen ruokailua lapsi oli tehnyt kaikki aiemmat metkunsa, paukuttanut nyrkillä minua vasempaan olkapäähän, saanut opettajalta luokastapoistamisukaasin ja nostanut kätensä mielenosoituksellisesti yhteen kerran jos toisenkin. HÄN ei tee MITÄÄN. EI MITÄÄN! No, aapisen työkirjaa saatiin sentään tehtyä se vaadittu pätkä, matikka jäi eilen koskematta sillä niin.

Yksi ohjaaja oli tosiaan riveistä pois ja johtuen tästä rivipoistumasta minä paikkasin tätä ipssä joten normikäytännöksi muokkaamani "teemme tuntien jälkeen jos ei tunneilla onnistu" ei toteutunutkaan. Huoh. Tiedossa on todnäk siis takapakkia tämänkin säännön osalta, mitä sitä sellaisiin ukaaseihin uskomaan jotka ei toteudu. No, oli miten oli, niska vetreytyi puoleen päivään mennessä siinä määrin että päänkääntely toimi jälleen. Vasen käsivarsi tosin oli aivan puuduksissa samoin kuin hartiat mutta kerranko sitä.

Ipssä hommat sentään sujui suht jees, kukaan lapsista ei saanut nyrkistä eikä lapsi karjahdellutkaan siellä paria kertaa lukuunottamatta. Tosin ne karjahtelut ipssä on olleet pois alkupäivien jälkeen joten totta tosiaan, nollapäivä. Ipstä välipalalle lähtiessä päästiinkin sitten tositoimiin. Ipn välipalatarjoilu oli lapsesta "yök" ja tämä teki omaehtoisen päätöksen poistua ruokalasta. No sehän nyt ei ihan sovi joten minäpä sitten irrottelin tämän hämähäkkisolmusta kaiteen ympäriltä.

Kiukuttihan se ihan mahdottoman paljon, siis lasta, joka otti ja ihan yhtäkkiä, kesken ruokalaan paluun, käännähti ja täräytti täysiä minua rintojen väliin nyrkillä. Voin kertoa, sattui. Vaikka lapsi pieni onkin niin kiukkuraivoiskut on yllättävän kovia. Ruokalassa tämä yritti täräyttää minua uudemman kerran todettuaan että ei, minä en vain anna periksi vaan hän todella joutuu istumaan tuolilleen odottamaan muiden ruokailun valmistumista. Sain väistettyä ja vain käsivarsi sai pienen osuman.

Koska omaa kiukustumistaan EI parane näissä tilanteissa näyttää niin otin lasta ranteista kiinni, katsoin tiukasti silmiin ja ilmoitin tälle että hän EI saa lyödä, ei ketään. Että se SATTUU kun toinen lyö. Silmissä oli vielä aimoannos kiukkuraivoa mutta ihme kyllä, lapsi otti ja käänsi mielenosoituksellisesti tuolinsa selkänojan minun suuntaani ja keskittyi tuijottamaan ikkunasta ulos. Ja kas, pari minuuttia ja takaakin päin huomasi kuinka se kiukkuraivo katosi, lapsi aivan kuin lysähti kasaan.

Viimeinen kymmenen minuuttia, siis se joka sitä aikaa siinä oli jäljellä, menikin jutellen mukavia. Tai mukavia ja mukavia, samoja juttujahan siinä jauhettiin kuin joka aivaten ainoa päivä kun lapsi on kertoillut milloin mitäkin asiaa minulle. Myönnettäköön, että siinä kohtaa kun lapsi tultiin noutamaan välipalan jälkeen olin todellakin suorastaan tyytyväinen siitä että tiistaipäivä tämän kanssa oli osaltani pulkassa.

Onneksi, siis ONNEKSI, opehuoneesta löytyi tekemistä loppupäivän puolelletoista tunnille ja se puolitoistatuntinen sujuikin sitten vauhdilla ja omia ajatuksia kooten. Jokseenkin harmiintunut olo oli vielä kotiutuessakin, eihän se sylipaini-nyrkkeilypäivä ihan tuosta vain mielestä katoa, ei etenkään kun rintalastassa tuntui vielä kotonakin tykyttävä kipu. Eikä sitä kotiutumisfiilistä mitenkään parantanut se, että täällä oli kaakaot kuohunut pitkin mikroaaltouunia junnun toimesta, keittiönpöytä oli täynnä kaakaoläikkiä ja eteinen oli kuin miinakenttä jolla loikkia reppujen, huppareiden, pyöräilykypärien ja kenkien yli.

Lämmitin sapuskaa, ruokailimme ja jostain kumman syystä se oli siinä ja siinä, että jaksoin siivoilla ruokailunjäljet ja hurauttaa tiskikoneen päälle. Aiemmin päivällä päässäni pyörinyt aikomus siitä, että lähtisin vielä käymään kaupoilla illansuussa oli todellakin poispyyhkäisty ja nojatuoli sekä kutimet osoittautui ihan ylivertaisen houkutteleviksi. Loppupäivä kulkikin sitten kokolailla sitä rataa, toki välissä oli tyhjennettävä tiskikone, touhattava iltapalaa ja katsottava aamuksi kapineita valmiiksi mutta siinä se sitten olikin.

Nyt niskat on ihan ok, vasen olkapää kivistelee, vasen käsi on puuduksissa ja selkää särkee eli tämäkin päivä käynnistynee kipulääkemiksauksilla. Toivottavasti sykli pitää kutinsa ja tänään on helpohko päivä, sillä se on ollut se rytmi lapsen kanssa tähän asti. Huonoa päivää on seurannut suht hyvä päivä eikä niitä huonoja päiviä ole onneksi yleensä viikossa ollut kuin maksimissaan kaksi joten niin. Tänään pitäisi olla suht hyvä päivä. Totesin illalla mielessäni, että palkkapäivänä todella tietää mistä palkkansa saa ainakin näiden tällaisten päivien jälkeen.

Vaan jaa. Minun pitäisi oikeastaan ryhtyä kuosittamaan itseäni työmaakuosiin ihan noin pakkelointia ja kutristoa myöten mutta arvon tässä lähinnä vedänkö ensin kipulääkesatsin ja vasta sitten siirryn niinkin vaativiin tehtäviin kuin ripsarin laittelu. On se hankalaa kun se on hankalaa. Niin ja hei, peukkuja voisitte kyllä pitää! Ei niinkään työkuvioiden osalta vaan ihan sen osalta ettei ne luvatut pakkaset ja liukkaat iskisi vielä huomenaamulla, minulla kun on edelleen tiukasti kesäkiekot alla ja talvikiekkoja en saa kärryyni ennen huomista iltaa millään ilveellä.

Ja nyt siirryn kuosituksen pariin. Se on moro ja viettäkää kivakivakeskiviikko, minä pyrin takuulla samaan!