Mitä lähemmäksi ilta tulee, sitä lähemmäksi tulee huominen aamukin ja sitä enemmän tekee pahaa. Onkohan tämä nyt sitten se masennuspäivä, vai onko se vasta huomenna. Tuleeko se tyhjyys uudestaan jonka olen saanut jotenkin jäämään mielestä lauantain jälkeen.

Mieli menee vuoristorataa. Eilen oli ihan hyvä päivä, tänään tuntuu että paras paikka olisi tuolla sängyssä, peittojen alla, ilman että kukaan huomaa, näkee tai kuulee. Ilman että kukaan edes tietää läsnäolostasi. Miksi ihminen ei pysty pakenemaan omalta itseltään? Omilta ajatuksiltaan? Tottahan ne voi turruttaa vaikka viinan voimalla, tai tekemällä niin kovasti jotain ettei ehdi ajattelemaan, mutta jossain vaiheessa niiden kanssa joutuu nenätysten. Joutuu käymään ne läpi vaikka ei haluaisikaan.

Enkelivauva. Jotenkin tämä kaikki nosti pintaan äidinkin kuoleman, väkisinkin herää ajatus siitä onko tämä enkelivauva nyt äidin kanssa yhdessä? Lapsenlapsi joka lähti jo valmiiksi mummun luo? Osaa lapsenlapsistaan äti ei ehtinyt tapaamaan. Kaksi nuorinta eivät ole nähneet kuin kuvia mummustaan, saati papastakaan. Isän kuolemasta tuli 11 vuotta viime kuussa, äidin kuolemasta tulee kaksi päivää ennen joulua 9 vuotta. Edes pojat eivät kunnolla muista mummua, vain teinityttö muistaa.

Käynkö nyt tämän surun mukana uudestaan läpi sitäkin surua minkä äidin kuolleena löytäminen aikoinaan jätti? Vaikka kuinka sen kanssa sujut olenkin? Tai ainakin luulen olevani. Silti jotenkin tunnen oikeudenmukaisemmaksi sen, että vauva muuttui enkelivauvaksi nyt, eikä myöhemmin, vaikkapa niin että olisin joutunut synnyttämään tämän kuolleena tai vielä pahempaa, ehtinyt pitää sylissäni, tutustua katseillakin ja sitten luopumaan. Samalla se tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta, nyt minä olen ainoa joka suree HÄNTÄ.

En väitä etteikö muutkin surisi, etteikö anopin suru olisi aitoa tai etteikö mies osaisi surra, mutta HÄNTÄ ei oikeasti ollut vielä kenellekään muulle kuin puheen tasolla. Minulle HÄN oli. Onko tämä tapa ajatella itsekäs? En oikeastaan tiedä. En oikeastaan edes välitä tietää. Ainoa minkä tiedän varmaksi on se, että minä tiesin HÄNEN olevan sydämeni alla, minä kuulin HÄNEN sydämensä ja minä elin ne muutokset joita HÄN ehti minussa tekemään. Ehkä miehen mahdollinen suru (miksi se ei koskaan sano jos on surullinen, sitä pitää lukea) on omani lisäksi ainoa joka perustuu johonkin todelliseen tietoisuuteen. Hänhän sen ensin tiesikin, että olen raskaana. Hän sen sanoi, itse en ollut edes tajunnut että se olisi jo mahdollista.

Olisiko kuitenkin pitänyt kertoa lapsille vauvasta, ainakin isommille? Sitäkin pyöritin päässäni kun mietin että heidän olisi ehkä helpompi ymmärtää miksi äidin katse pysähtyy, miksi äiti ei kuule välillä, miksi äiti kulkee toisinaan silmät vesissä jos tietäisivät vauvasta. Edelleenkään en ole keksinyt syytä joka olisi riittävän pätevä siihen, että antaisin heillekin surun aiheen. Teinityttö ja poika 12v ovat sentään lähes päivittäin esittäneet toiveen "vielä yhdestä vauvasta". Miksi laittaisin heidätkin nyt suremaan ja miettimään tätä. Ajan kanssa varmastikin kerron, mutta en nyt. Nyt minusta ei ole lohduttamaan teinityttöä tämän asian kanssa, hän on niin tunteella eläjä. Poika ei näkyvissä surisikaan, hukuttaisi asian touhuun ja miettisi sitten omissa oloissaan asioita.

Pidän siis enkelivauvan vielä vain itselläni, ja niillä jotka tiesivät jo ennen kuin hänestä tuli enkeli. Huomenna sanon kauniin hyvästin enkelivauvalleni.