Stressikö laukaiseva tekijä? Tiedä häntä, tänään siis joka tapauksessa taas kuunteluun klo 11.00. Onneksi terkka on aivan ihana. Oli saanut ultrankin järkättyä ensi viikon perjantaiksi, huh.

Niin se stressi. Pitkällisen väännön jälkeen sain itselleni järkättyä vapaapäivän ensi viikon tiistaiksi, jolloin hoitotytöt äitinsä työlistan mukaan vapaalla sekä kyseisen tiistain että keskiviikon. Se, että olen esittänyt aiemminkin useaan kertaan toiveen, että siskoni pitäisi näinä tyttöjen vapaina myös hoitopojan kotona, on ollut todellakin vain toive. Hoitopoika on harvoja poikkeuksia lukuunottamatta ollut silti aina hoidossa, kas kun siskolla on ollut kosmetologia, lääkäriä, kavereiden kanssa kahvitteluja ja hierojia.

Pääsääntöisesti siis. On sinne joukkoon osunut kunnonkin syitä pojan olla hoidossa, eli on toimitellut isälleen asioita pientä korvausta vastaan, käynyt ammatinvalinnanohjaajalla ja koulun pääsykokeissa. Nyt sain siis isolla vänkäämisellä tuon tiistain hoitopojankin osalta vapaaksi. Mikäli sisko pääsee kouluun johon on hakenut, niin käytännössä hoitopoika on viisi päivää viikossa hoidossa ilman poikkeuksia aina sinne äitiyslomani alkuun asti.

Ja sitten iski se stressi eilen illalla, päivän päätteeksi. Soittelin hoitotyttöjen äidin kanssa tästä aamusta ja kas, oli vaihtanut työvuorojaan, eli hoitotytöt onkin nyt sitten hoidossa sen tiistain. Sitä vastoin tämän viikon perjantain ovat kotona. Niin. Hoitopoika on kuitenkin paikalla, joten se ei vaikuta minuun millään tavalla. Harmitti aivan sairaasti.

Koskahan tuokin oppii, ettei hän voi vaihdella vuorojaan ilman että kysyy minulta, koska yleisesti ottaen nyt kun minulla on neuvola- ja ultra- ja lääkärijuoksuja, ne saattaa olla sovittuina juuri päiville jolloin hoitotytöt ei ole paikalla. Tai voi tietysti vaihdella, mutta mieluiten ennenkuin on minulle ilmoittanut työvuorot. Tai mikäli on sopinut varoiksi toisen hoitajan tytöille niiksi kerroiksi.

Harmitti, lähes itketti, kiitos hormonit ja kas, istuin takaisin tuoliin ja supistus. Samantien tuntui että jotain vuotaa. Onneksi likaisenruskeaa vuotoa, mutta silti. Ihan kunnolla. Nyt on onneksi rauhoittunut taas ja vauvankin liikkeet tuntuu, mutta harmitus on aika massiivinen. Olin niin jo ehtinyt iloita siitä, kuinka voin taas alkaa kohta elämään normaalia elämää, ilman tätä pakollista rauhallisesti ottamista.

Ilmeisesti se stressaaminen saa sitten jo täysin loppuneet supistukset alkamaan uudestaan ja ilmeisesti ne supistukset saa sitten vuotoja aikaan. Voi sissus sentään. Millä minä opin olemaan ajattelematta koko työtä. Suunnittelematta ja toivomatta vapaita. Suhtautumaan hoitolapsiin kuin lasten leikkikavereihin, ei hoitolapsina vaan nimenomaan kamuina jotka tuli kylään.

Nyt irkku vaikenee ja lähtee viemään poikaa kerhoon, prinsessaa koulupsykologille ja menee itse istumaan vaikka johonkin kahvilaan siksi kolmeksi vartiksi. Palailen.