Pah! Räntää sataa. Pyh. Weatherbug, ohjelma joka on koneellani ja jota tuijotan kuin raamattua aina koneella hiipatessani, lupaa vesisadetta koko päiväksi ja maksimissaan 8 asteen lämpötilaa. Hyi. Tämä ohjelma on muuten yllättävän hyvin ollut kärryillä säästä, sanoisin jopa että paremmin kuin ilmatieteenlaitoksen sivut. Huomiselle luvassa olisi puolipilvistä ja 10 astetta, siis tänne meidän nurkillemme, toivottavasti pitää kutinsa tässäkin kohtaa.

Junnu ei näytä kovin hyvältä. Tai niin, ei näyttänyt illalla kovin hyvältä. Hetken jo näytti siltä että kuume olisi laskussa mutta kas, muutama askel olkkarin puolella ja poika oli taas kuuma kuin kekäle. Ja päähän koski. Oksentelu on onneksi mennyttä kalua tämän kohdalla, illalla tämä söi jogurtin kun oli niin mahdoton nälkä ja eipä tuo ole ylös tullut eli puoli voittoa tämäkin. Saa nähdä onko kuume laskenut yön aikana, jotenkin epäilen. Junnulla kun on ollut tapana aina kertoa sairastamisaika kolmella muihin verrattuna.

Minua jäi itseäni jotenkin harmittamaan luokanvalvojan sanat puhelimessa eilen. Ne kolmannen puhelun sanat, ensimmäisen puhelunhan tämä soitti kahden aikaan ja tuo puhelu käsitti vain harmistuneen toteamuksen siitä että nyt kosahti, toisen puhelun tämä soitti neljän aikaan lähdettyään töistä kotiin ja saatuaan niin sanotusti kuraa niskaan sekä pojalta 15v että tämän kaverilta siellä jälki-istunnossa kun pojat vain ottivat ja lähtivät menemään sitä jälkkää istumatta. Ilmeisesti pojat oli menneet sinne sillä ajatuksella että opettaja peruu sen leirikoulukiellon ja kun näin ei tapahtunutkaan niin eihän he sinne jääneet vaan lähtivät ovet paukkuen.

Luokanvalvojaa harmitti todella paljon enkä ihmettele, minuakin harmittaa monesti todella paljon jos ja kun otan pojan 15v kanssa yhteen niin että tämä ei tunnu kuuntelevan sanaakaan. Se kolmas puhelu olikin sitten minun soittamani, minun teki jotenkin niin huonoa luokanvalvojan ääni siinä kakkospuhelun aikana ja kun olin saanut poikien kanssa puhuttua päätin itse soittaa tälle uudemman kerran.

Edelleen ääni oli kovin luovuttaneen kuuloinen ja luokanvalvoja totesi että hänellä on jotenkin niin epäonnistunut olo. Kolme vuotta, monen monta yritystä toimia kasvatuksellisesti hyvin pojan 15v kohdalla ja aivan kuin mikään ei olisi edelleenkään tarttunut. Mitä siihen sanoo. Minä en osannut sanoa oikein muuta kuin että tervetuloa minun elämääni, minä olen tuntenut monesti epäonnistuneeni kun on kyseessä poika 15v. Loppupuhelun aikana luokanvalvoja kuulosti jo vähän enemmän itseltään mutta silti minua jäi jotenkin harmittamaan.

Opettaja on todellakin ollut osana pojan kasvatusta ja paneutunut tämän touhuihin, antanut vuoroin piiskaa, vuoroin porkkanaa, palkinnut, kehunut, jutellut, kuunnellut ja torunut tarvittaessa ja tässä on tulos. Pettymys olisi kaiketi oikea sana kuvaamaan paitsi luokanvalvojan, myös minun, oloani tämän leirikouluhässäkän suhteen. Pettymys lienee se sana joka sopii kuvaamaan luokanvalvojan yleisempääkin olotilaa, tämä on todella paneutunut poikaan ja silloin kun minä olen ollut epätoivoinen pojan koulutouhujen suhteen on luokanvalvoja aina tukenut minua uskomaan että hyvä siitä tulee.

Ehkä totuus piilee sitten siinä lauseessa jonka luokanvalvojalle eilen lopuksi sanoin. Nämä kaksi sankaria kasvaa jotenkin paljon hitaammin kuin moni muu heidän ikätovereistaan. Tähän lauseeseen luokanvalvojakin oli valmis yhtymään. Mutta silti. Harmittaa, että poikien piti mennä opettajan luottamus pettämään. Harmittaa, että tätä alkoi harmittaa, minähän olen toisaalta harjoitellut tätä harmittamista jo vuositolkulla ja olisin kyllä suonut että se harmitus olisi pysynyt lähinnä minun kontollani. Ja harmittaa, etten tajunnut sanoa luokanvalvojalle että hei, ei luokanvalvoja ole mitenkään epäonnistunut.

Ei voi olla koska minäkään en ole. Ei tätä kouluongelmointia ole kenenkään muun kanssa joutunut koskaan suorittamaan joten kyseessä ei voi olla se, että olisi epäonnistunut pojan kanssa, poika ei tosiaan vain kasva samaa tahtia kuin monet muut ja tämä kuvittelee aina pääsevänsä siitä missä aita on matalin. Tämä ei vain tajua, ettei se mene niin, ei sittenkään että tämän kuvitelmia elämän helppoudesta ei kotona tueta millään tavalla. Ehkä tämä leirikoulun peruuntuminen herättää nyt pojalla viimein sen herneen siellä korvien välissä, sen joka kertoo että mitään ei saa jos ei mitään tee. Toivottavasti ainakin.

Jäin oikein miettimään tätä lapsikatrasta ja sitä miten he toimivat ja mitä tunteita he herättävän minussa. Jokainen heistä tekee välillä tempauksia jotka olisi saanut jäädä tekemättä, jokainen heistä osaa yllättää välillä positiivisesti, välillä negatiivisesti ja silti poika 15v on ollut se jonka kanssa elämä on ollut eniten edestakaista riemua ja kiroilua. Pettymyksiä ja ylpeyttä. Muiden kanssa elämä on ollut paljon tasaisempaa, olen kokenut hetkiä jolloin olen ollut tasaisen ylpeä jostain lapsen tekemisestä, onnistumisesta, oivalluksesta ja kokenut hetkiä jolloin olen ollut kevyesti pettynyt siitä, että lapsi onkin tehnyt jotain jonka on tiennyt päättömäksi ja silti olen samalla ollut tyytyväinen lapseen ja tämän kasvuun.

Pojan 15v kohdalla tunteet on kertautuneet potenssiin sata verrattuna näihin muihin. Välillä olen ollut niin pettynyt tämän touhuihin että on tehnyt mieli lyödä hanskat naulaan ja lähettää poika isälleen tai ihan mihin vaan, jonkun muun kanssa vääntämään ja jollekin muulle murhetta tuottamaan ja välillä taas olen leijaillut jollain ylpeyden kukkulalla taputellen suunnilleen omaa rintaani siitä kuinka hienosti poika on jonkun jutun hoitanut. Todellista vuoristorataa. Ja silti, niillä suurimmillakin pettymyksen hetkillä jokin pieni ylpeydenpoikanen on aina tuolla jossain.

Se on erilainen ylpeydenpoikanen kuin muiden kohdalla, muiden kohdalla on olemassa varmuus, pojan 15v kohdalla tuntuu että tippuu ajoittain mustaan aukkoon jossa ei ole mitään mistä ottaa kiinni. Paitsi se ylpeydenpoikanen jonka saavuttaa heti kun miettii mitä kaikkea hienoa tämä on onnistunut tekemään, kuinka hienosti tämä on onnistunut toimimaan jossain tilanteessa, kuinka hienosti tämä käyttäytyy vieraita kohtaan, kuinka loistava isoveli tämä on pienimmille. Ehkä se ylpeydenpoikanen juuri näiden asioiden tiimoilta on juuri se, joka saa minut vielä silloinkin uskomaan että kyllä se siitä, kyllä tämä tästä, ei tässä peliä vielä ole menetetty.

Ja onhan pojan kanssa paljon asioita joista saa ihan oikeasti olla ylpeä ja tyytyväinen. Tämä ei kännäile viikonloppuisin, tämä on todellakin kohtelias vieraille ihmisille, tähän voi luottaa täysin kun on pienemmistä kyse ja tämä on kova tekemään töitä töitä. Silti, kuluttavaa on tämä, kovin kuluttavaa ja siksikin olisin suonut ettei luokanvalvoja olisi joutunut pettymään kuten tämä joutui. Höhheli soikoon.

Jätän nyt nämä pohdintani tältä aamulta tähän, kohta pitää alkaa herättelykierrosta hoitamaan. Pitäkää peukkuja että saan sen pojan 15v ylös sängystään ja että tämä olisi yön aikana tajunnut mikä meni väärin. Se on moro ja viettäkää huolivapaa torstai!