Harvoin minä pahoihin uniin herään niin että päällä olisi suoranainen ahdistus- ja pelkokohtaus. Nytpä heräsin. Tiedä mistä tämäkin uni tuli, alitajunta taitaa käsitellä pahimpia pelkojani omalla tavallaan.

Unessa mies tuli kotiin toimitettuaan asioita mökillä. Tuli, minä ihmettelin kuinka niin pahasti romuttuneella autolla enää pääsi ajamaan edes kotiin. Jotenkin, totesi mies, ja ei häneen silti sattunut vaikka auto käsistä lähtikin siinä mökkitiellä, osuen tienreunan puihin jotka leikkasi auton kahtia. Mies meni sisälle, heitti makuulleen sohvalle ja hetken päästä minä tajusin ettei tämä enää hengitä.

Paikalle tullut ambulanssimiehistö totesi ettei mitään ole tehtävissä. Tämä on nyt tässä. Minä menin surusta sekaisin. Lähdimme saattamaan miestä viimeiselle matkalleen mökkikuntaan junalla. Nousin lasten kanssa junaan ja matkalla serkkuni koetti lohduttaa minua. Lapset leikkivät lastenvaunussa muiden junan lapsien kanssa, juna oli mitä ilmeisimmin joku risteilyjuna koska paikalla oli myös lapsille valvoja matkatoimiston puolelta ja lapsia oli paljon.

Kun viimein pääsimme asemalle ei junnua löytynyt mistään. Minä etsin, hain, kurkin joka paikkaan ja lopulta huusin hysteerisenä kun totuus siitä, että poikaa ei junasta löytyisi vaikka kuinka etsisi, iski tajuntaani. Lapsia hoitanut henkilökunta vakuutti kerran toisensa jälkeen että varmasti tuo löytyy jostain, olisiko noussut väärällä asemalla, aivan varmasti lapsi on jossain. Minä en osannut kuin huutaa ja huutaa, eläimellistä tuskaista huutoa serkkuni pitäessä minua pystyssä.

Kotona en löytänyt pojan mieluisimpia leluja mistään. Etsin joka paikasta, hiekkalaatikosta, sänkyjen alta, hyllyistä ja kaapeista, ei missään. Oloni oli toivoton, jotenkin se lelujen löytymättömyys vakuutti minut siitä ettei sitä lastakaan enää löydy.  En tiedä tarkalleen miksi, mutta joku minut sai lähtemään kotoa vanhalle ränsistyneelle kerrostalolle jossa asui paljon ihmisiä jotka olivat tavalla tai toisella tippuneet yhteiskunnan rattailta pois.

Kerrostalo oli ainakin kuusikerroksinen ja niin ränsistynyt, että ylimpiin kerroksiin kuljettiin kiipeämällä talon sivuseinässä olleet palotikkaat ylös ja tämän jälkeen kävelemällä vaijeria pitkin joka oli viritetty kulkemaan talon ulkoseinää myöten ikkunoiden alla. Samalla pidettiin kiinni vaijerista joka oli käsien tasalla ja jatkuvasti tuo rakennelma huojui jalkojen alla.

Hoikka tummahiuksinen poika oli juuri poistumassa yhdestä ikkunasta ylimmässä kerroksessa ja koetti kävellä vaijeria myöten pois ja minä tuskastuin odottamaan koska hän liikkui niin hitaasti. Jotenkin sain pojan kääntymään takaisin ja pääsin itse vaijerille kävelemään. Vaijeri huojui, minua pelotti suunnattoman paljon mutta takaisinkaan en kääntynyt vaikka olin alas katsottuani varma, että kohta minä makaan murskautuneena asfaltilla talon vieressä. Ja siihen minä heräsin.

Onneksi. Mutta se uni, hyi kamala että se oli kamala. Olo oli aivan kamala kun nousin sängystä, en vain uskaltanut enää koettaa edes nukkua vaikka aikaa olisi vielä ollut hyvinkin puoli tuntia. Laitoin miehelle tekstiviestin että onhan kaikki kunnossa, tämä kun lähti aamuvuoroon töihin. Toisinaan unet ovat niin järkyttävän todentuntuisia että niiden mukanaan tuoma tunnetilakaan ei tahdo lähteä millään pois. Onneksi kohta on pakko alkaa herättelemään lapsia, ehkäpä tämä olokin tästä normalisoituu, nyt on vielä jotenkin paniikin tuntua ilmassa.