Ilmanko maittoi niin kovin se makoilu ja lötköttely lauantaina, sunnuntaina illansuussa totesin että kas, kuumemittarihan laukkaa ihan omissa lukemissaan joten ei liene ihme että lauantainakin olo oli toispuolinen. Elin silti toivossa että yön aikana akka sukeutuu kuosiin mutta pah, mitä vielä. Aamulla mittari näytti edelleen kuumeasteita ja päätä juili, burana sai onneksi olon hieman paremmaksi. Pakko se oli silti viestittää työkaverille että ei, ei tästä ole nyt työmaalle muita sairastuttamaan.

Eilinen menikin sitten tiukasti makuuasennossa, speden kiikutin tarhaan vesisateessa ja saman reissun uusin iltapäivällä ja kyllä, taas satoi vettä. Illalla olo alkoi onneksi tuntua suhteellisen normaalilta ja totesinkin mittarin palanneen oikeisiin uomiinsa. Tässä torpassa on selvääkin selvempi maanantaikirous! Spede oli kaksi maanantai peräjälkeen epäkunnossa ja nyt oli sitten äidin vuoro. Höh nyt! Ja tottakai meillä nukuttiin viime yö levottomasta; spedelle iski oikein kunnon räkis. Kiva! Saapa nähdä joudunko hakemaan tämän kesken päivän tarhalta, toivottavasti en.

Vaan kuulkaa, jos kohta eilinen menikin haahuiluvaihteella niin ei hätää! Junnu pääsi jälleen kerran adoptiolapsen seuralaiseksi ja palautui vasta iltakasilta, prinsessa puolestaan hyöri serkuillaan liki kuuteen ja ainoat seuralaiset oli iltapäivästä spede ja piipahteluja suorittanut poika 15v. Jostain kumman syystä se ruoanlaitto ei oikein napannut, onneksi jääkaapissa oli nakkeja ja nugetteja ja siinä se lapsosten huippuateria sitten kokolailla olikin.

Illalla ukon kotiutuessa iltavuorosta olin minäkin jo tiukasti peiton alla. Ei oikeastaan väsyttänyt ja silti väsytti, siis juuri se sellainen perusolo mikä iskee kun makaat kuin suolapatsas koko julmetun päivän välillä torkahdellen. Niinpä tuijottelinkin haukan katseella sinkkuelämää kun ukko kolisteli suihkuun ja heitti ohikulkiessaan sivuhuomautuksen; leikkaus on sitten kolmen viikon päästä. Siis MITÄ?!

Silloin jo! Juurihan se vasta päätettiin. Siis mitä hiivattia! Kolme viikkoa ja minä yksinhuoltajaudun ja juuri siinä vaiheessa kun olen vielä työssäoppimisjaksollakin. Voi A-P-U-A! Minä olen ihan tosissani miettinyt sitä että saatan tarvita joissain määrin apua siinä vaiheessa kun ukko on täysin petipotilas, sitä hän kun käsittääkseni tulee jonkin aikaa olemaan. Pitääköhän minun elää toivossa että teini ja adoptiolapsi jatkavat työtöntä linjaa ja lahjoa heidät avittelemaan tarvittaessa?

No, se on sen ajan murhe, mitä sen kanssa vielä stressiä kasvattaa. Onhan ukko aiemminkin ollut täysin petipotilaana mutta toisaalta, silloin minä olen kyllä ollut vallan kotona. Kaipa se jotenkin sujuu sekin. Kai. Ja pakkohan se on. Nyt on tosin pakko todeta että onpa onni etten ole vieläkään muistanut ostaa niitä lippuja YÖn konserttiin ensi kuulle, saattaa tosin olla ettei niitä enää edes saisi. Ne kun olisi ollut pakko nyt sitten lahjoittaa tai myydä pois, käsittääkseni kun ukko ei ihan hetkeen saa istua operaation jälkeen, eikä kai edes hirveästi kävelläkään kuin keppien kanssa.

Himpan tämä kyllä jännittää, myönnän. Jännittää se miten operaatio itsessään menee, jännittää se mitkä ne liikuntarajoitteet tulee olemaan ja kuinka pitkään, jännittää se että miten kipeä tuo mahdollisesti on operaation jälkeen. Tätä tuumimme kahteen pekkaan appiukon kanssa eilen illansuussa kun tämä piipahti peräkärryn noutoreissun ohessa kahvilla. Appiukon polvi kun operoitiin samaan tapaan muutama vuosi sitten ja sen jälkeenhän appiukko joutui kulkemaan monta aikaa keppien kanssa.

Ehkä osasyy sille niin julmetun pitkälle keppien kanssa kulkemiselle oli se ettei polvi lähtenyt paranemaan kuten olisi pitänyt ja kas, appiukolle vipattiinkin lopulta tekonivel polveen ja sen jälkeen niiden keppien kanssa ei saanut kulkea kuin kotvan. Kärjistetysti sanottuna ensimmäinen leikkaus ja luun närheäminen ja keppipakko useammaksi viikoksi, tekonivel ja keppikielto liki samantien. Onkohan lonkan kanssa sama?

Eiköhän tuo selviä siinä vaiheessa kun TAYSista tulee potilasohjeet kotiin. Siitä hiivatin leikkauksesta kun en pahemmin ole onnistunut tietoa löytämään, kaikki lonkkaleikkauksia koskevat jutut joihin olen törmännyt on koskenut nimenomaan tekoniveloperointia ja sitähän ukko ei sinne lonkkaansa nyt saa vaan sieltä yksinkertaisesti poistetaan ylimääräistä rustottumaa. Hyi yäk, kuulostaa jotenkin kovin... kivuliaalta?

Vaan jaa kuulkaa. Tässä parin kahvikupposen jälkeen joudun toteamaan etten ole sittenkään täysin varma siitä olenko sittenkään jo ihan kuosissa. Olo olisi himppasen ylilämmin ja muutenkin toispuolinen, pitääköhän tässä kaivaa mittari vieläkin esiin. Ei oikein ehtisi, jos tarkkoja ollaan, minun kun on tarkoitus lähteä tänään sinne siivoushommiin muutamaksi tunniksi. Kenties nappaan buranan napaani ennen lähtöä, selkä kun ei ainakaan tahdo enää hetkeäkään enempää makoilua, se on varma se.

Viettäkää kivakivatiistai, minä tulen pyrkimään samaan vaikka sitten mikä olisi!