Tai jotain. Paitsi että nämä lääkkeet saa mahan täysin sekaisin, niin unetkin alkaa mennä aivan hulluiksi. Vai mitä sanotte unesta jonka näin viime yönä? Ensin olin metsässä ja huomasin liian myöhään että ison kiven takaa kuului karhun liikehdintää. Karhu oli ilmeisesti päiväkävelyllä ja minä onneton sen reitin viereisen kiven sivulla poimimassa mustikoita. Maisema oli muuten tuttu, samaisessa kohdassa metsää olemme perinteisesti pysähtyneet joka kesä kun olen vienyt poikia leirille. Pojat siis ovat käyneet pikapissalla metsikön puolella ja tutkailleet samalla ympäristöä.

Vaan niin. Siinä minä olin ja karhu löntysti näkyviin kiven takaa. Ei hajuakaan miksi en voinut näytellä kuollutta vain lankeamalla maahan, minun piti tehdä se dramaattisesti niin että varmasti kaikille tuli selväksi etten minä ollut sen enempää kuollut kuin äänetönkään ja paiskauduin kirkaisten nojaamaan toista kiveä vasten mahalleni, omalaatuiseen kenoasentoon, muka pystyyn kuolleena. Just. Unessa tuo hetki oli todella uhkaava ja valitettavasti en voi kertoa että raateliko karhu minut vai ei, minä näet jätin sen pystyyn kuolleen kroppani siihen kiveä vasten nojalleen ja säntäsin kotiin.

Jossa minua odotti toinen kirkaisun arvoinen yllätys. Ukko oli avannut kaikki lattiat alakerrasta. Se mikä yllätti erityisesti oli lattioiden kunto. Kauttaaltaan kuoppaista betonia. Ja meillä kun on lautalattia jonka alla on sahanpurut eikä pienintäkään betonimurenaa nähtävissä missään. Aina paranee. Ja jos tämäkään ei riitä, niin siinä silmiä pyöritellessäni totesin ukon vanhimman serkkupojan seisovan tuijottamassa makuuhuoneen ikkunasta ulos koska tämä oli tuonut meidän 5 vuotta sitten luovuttamamme rotikan takaisin. Tämä kun oli koetettu lopettaa ampumalla sitä päähän ja päässä oli nyt erittäin suttaisesti tikattu kohta sivulla.

Jälleen näkeminen oli täynnä riemua ja iloa ja voi kuinka minä halasinkaan koiraa ja kuinka koira olikaan iloinen. Siinä jäi hyvin vähälle huomiolle samaan aikaan kotiin tuotu uusi pentu, tanskandoggi, johon lievästi petyin ensisilmäyksellä kun se viipotti huoneen toisessa laidassa rakennustarvikkeiden seassa. Se kun ei oikein näyttänyt dogilta. Kookas se oli kuin doggipentu konsanaan mutta ulkonäöstä tuli mieleen enemmän Irlannin susikoira kuin doggi aina väritystä myöten. Hullua oli siis meno. Ja aina paheni.

Kesken sen koiran paijaamisen meillä oli alkamassa isäni hautajaiset. Joissa haudattiin äitikin. Toimitusta suorittamaan oli tullut exäni sukupappi, se samainen joka on kastanut kolme isointa lastani ja joka oli kesällä pojan 15v rippijuhlissakin. Sukupapin mukana oli toki tämän vaimo joka touhusi kastemaljaa esiin keittiössä. Kyllä, kastemaljaa. Hautajaisiin. Jotka osoittautuikin ristiäisiksi joiden päätähtenä oli jonkun tytär. En muista yhtään kuka tämä joku oli, mutta jotenkin nyt yhdistän tämän jonkun äitini puolen serkkuihin.

Tämä kastejuhlan päätähti sai merkillisiä kouristuskohtauksia tasaisin väliajoin, siis jo ennen sen kasteen alkamista. Hänen äitinsä kertoi kuinka lapsi oli loukkaantunut jossain onnettomuudessa, tämä onnettomuustarinakin on kadonnut korvieni välistä samantien, ja hän oli kovin ahdistunut. Siis äiti. Siitä ettei ollut pystynyt varjelemaan lastaan jota ei oikeastaan ollut halunnutkaan. Niinpä hän lykkäsi lapsen minulle ja sanoi että saan vauvan ihan omaksi. Niin minä istuin keittiössä lautapinon päällä pieni, ajoittain kouristeleva, vauva sylissäni, sukupappi järjesteli raksapukkien päälle asetettujen lautojen päälle kastepöytää, ukko ja tämän serkku mittailivat jotain olohuoneessa ja sukupapin vaimo huuhteli kastemaljaa.

Minä katselin vauvaa ja totesin että lapsella taisi olla epilepsia. Jotenkin tunsin itseni hyvin surulliseksi vauvan puolesta mutta samalla olin hyvin päättäväinen siitä että varmasti minä sinut isoksi kasvatan ja autan kaikessa ja me saamme kyllä sinut kuntoon. Samalla olin huolissani siitä saadaanko isä nyt haudattua ja entä äiti, joka muuten oli siinä vaiheessa jo auttelemassa sukupapin vaimoa selkäni takana. Että tällainen uni. Taitaa lääkkeet sotkea nupinkin, väitän näin. Olo oli lievästi kaoottinen kun heräsin tähän uneen ennen kuutta ja nousin suosilla ylös kun en osannut olla ihmettelemättä tapahtumia, jotka oli muuten todella elävän tuntuisia. Hitsiläinen, kaikkea sitä.

Vaan nyt. Joudun toteamaan että joudun poistumaan jälleen kerran kerrosta ylemmäs suorittamaan äidillisiä aamutoimiani eli herättelemään teiniä ja poikaa 15v kouluun. Muut menevät onneksi vasta yhdeksään joten mitään järjetöntä aamurumbaa ei sentään ole luvassa. Se on moro ja viettäkää mukava maanantai!