Eilen aamulla painelin, tietysti, reippain mielin töihin. Sitä ennen kiikutimme ukon kanssa speden tarhaan, ukko kun tarvitsi autoa mm työterveyden ja hierojan tapaamisen merkeissä. Se viikonlopun ahtaassa tilassa työskentely, se toimi juuri kuten pelkäsimmekin sen toimivan; lonkka on jälleen epäkunnossa pahemmin kuin aikoihin. On tuo sentään saanut jotenkin nukuttua, mutta painotettakoon nyt sitä edessä olevaa sanaa, jotenkin. Onneksi se leikkaus on ihan jo tuolla nurkan takana.

Hieroja oli valmiiksi sovittu juttu, ukkohan on käynyt lonkkansa vuoksi siellä jo kuukausitolkulla, mutta työterveys taas oli täysin piipahdusluontoinen yllätyskäynti. Hyvä että kävi, loppuviikon tämä lepuuttelee ja elämme toivossa että lonkkasärky helpottaisi edes jonkin verran ennen sitä leikkausta mutta tuskinpa. Niinpä niin. Päivät loppuu kesken. Siis ennen sitä leikkausta olevat. Se olisi sitten ensi tiistaina, voi kun kiva. Melkein jännittäisi mutta onneksi työmaan puolesta ei nyt oikein ehdi.

Työmaalla ehdin istahtaa alas, pläräämään hetken papereitani ja toteamaan että jei, tässähän voisi vaikka juoda aamukahvit ekan tunnin aikana, meidän luokkamme touhut kun oli alkamassa vasta yhdeksältä. Toista tiesin suunnilleen samantien asiaa tuumittuani. Ekojen pienluokan ohjaajalta kun tuli kollegalle viesti ettei tämä pääse töihin, lapsi oli saanut yöllä migreenikohtauksen. Se toinen aisapari, siis se joka on myös opiskelija, se taas oli itse päivän siellä omalla koulullaan opiskelupuuhissa.

Siinä samassa katseet kääntyi, yllättäen, vanhempien kollegoiden puolelta minuun. No sinähän sinne menet, ei sinne muita voi laittaa. Tai sitten meistä jommankumman on pakko mennä mutta kun nyt ei ehtisi. Niin, nämä kollegat, kumpainenkin, toimii myös pienluokissa mutta isompien oppilaiden eikä niitä, sen enempää kuin sitä ihan pientenkään pienluokkaa, voi pitää ilman ohjaajaa. Mikäs siinä, vaihteluahan tuo on ja onhan siellä pienluokalla tullut oltua kerran ennenkin kevään kynnyksellä.

Siinä samassa viipotti paikalle jo rehtorikin, kuulitteko että nyt ollaan ilman ohjaajaa siellä ja joko ehditte miettiä mitä nyt tehdään. Jahas, no hyvä, ongelma ratkaistu mutta niin hän vähän epäilikin olevan. Vaan jäin minä kuulkaa sitä asiaa miettimään. Talossa on kuusi vakituista ohjaajaa, joista siis yksi joutui jäämään päiväksi pois. Jäljelle jäi viisi. Yksi heistä on sellainen jolla on vakiluokka josta tämä EI siirry missään tilanteessa muualle.

Jäljellä oli siis edelleen neljä. Joista kahdella on omat pienluokat joten he eivät sinne ehtineet. Jäljelle jäi siis edelleen kaksi vakkaria jotka olisi voineet pienluokkaan mennä. Niin ja sijaisuutta tekevä ja viime kevään pienluokassa pienluokan vakkariohjaajan aisaparina toiminut ohjaaja joka siirtyi syksyllä minun tilalleni siihen minun vanhaan luokkaani ja minun entiselle henkkoht ohjattavalle. Jonka olisin luonnollisestikin olettanut olevan se ykkösvaihtoehto sinne pienluokkaan kun opettajakin oli ennestään tuttu.

Mutta ei. Tässä tapauksessa ei. Sijaista ei voitu ajatella koska sijaisen kotiluokan luokanvalvojat ei jousta mihinkään ilmansuuntaan. Nämä kaksi muuta taas. Heitä ei päästetä pienluokkiin missään tilanteissa sillä toki, pienluokissa pitää pystyä pörräämään kuin ampiainen, osata ottaa kunnon kontakti lapseen ja keskittyä kunnolla siihen mitä itse on tekemässä. Ja silti. Talossa oli vielä kolme ohjaajaa joista okei, yksi on se minun opiskelukaipparini, yksi on harjoittelussa vielä muutaman viikon ja yksi puolestaan on mahdollisesti lähdössä opiskelemaan alalle ammatinvaihtajana. 

Näistä kolmesta kaksi on samassa ekaluokassa ohjaajina eli olisi kai heistä toinen joutanut sinne pienluokkaankin. Mutta kun ei. Tämä tuumailu nyt on täysin oman hännän nostamista minun osaltani, mutta toteanpa vaan että kyllä se itsetuntoa kohottaa kun huomaa että näissä erityisjutuissa sitä monesti pääsee tilanteisiin joihin ei moni muu pääse. En ole uskaltanut edes puhua koko sijaisuusajatuksesta muille kuin näille kahdelle pienluokan ohjaajalle, jotenkin tuntuu että se saattaa herättää vielä pahaa verta ja närää.

Mutta niin, minä siis pörräsin päivän pienluokassa. Ja kivaa oli! Lukemisharjoituksia, matikkaa, kirjoitusta, liikuntaa. Touhua touhun perään. Kävin jopa syömässä pienten kanssa ja kyllä minä sanon ettei se pienluokkakaan huono vaihtoehto olisi työmaana, toki siellä saa tehdä paljon enemmän töitä kun omassa normiekassa, jossa sielläkin sitä työsarkaa riittää, mutta silti. Koska vaan uudelleen, niin se on! 

Ukko haki minut työmaalta kahdelta ja kas, minä muistin onneksi soittaa sinne työkkäriin samantien. Sijaisuuksia voi tehdä jos tahtoo, sen päätoimisen opiskelun ei katsota sen vuoksi katkeavan mutta siihen työkkärikorvaukseenhan se sitten vaikuttaa. Tämä nyt ei yllättänyt, siis että vaikuttaa. Silti jäin jotenkin epäilevälle kannalle ja luulenpa että ensi viikolla koetan piipahtaa ihan ajan kanssa sekä työkkärissä että kelassa kysymässä tämän vielä aivan satavarmaksi.

Soittelin siinä YYA-tahonkin kanssa ja viimeinkin asiat on alkanut ihan oikeasti sutviintumaan, YYA-taho treffaa ukon huomenissa päivällä ja rahakuviot saataneen silloin kuosiin. Siis saataneen, minä totesin jo aikaa sitten että minä uskon satavarmaksi vasta sitten kun ne rahat on kädessä. Siinä määrin hyvältä tämä näyttää että me olemme kaiketi lähdössä huomenna Ilves-Tappara-peliin illalla ja sehän saattaa tietää vaikka avioeroa, kas minä fanitan Tapparaa ja ukko puolestaan Ilvestä.

Speden haettuani touhasin vauhdilla sapuskaa, simppelillä ristikkoperuna-kananugetti-nakki-sipulirengas-linjalla mentiin ja sehän oli ehdottomasti kuukauden paras ruoka penskojen mielestä. Toivottavasti ukko saa tänään tehtyä ruoan sillä aikaa kun olen töissä, on jotenkin tympeää laitella sitä aina kiiruulla työpäivän päälle jos toinen on ollut kotosalla päivän. Ensi viikolla ei taida ukosta olla keittiöpuuhiin vaikka tämä kotona onkin.

Tiistain osalta kuviot omalta osaltani on edelleen hakusessa. Olen alustavasti puhunut rehtorin kanssa siitä että vien ukkoa aamulla leikkuriin ja rehtori jätti asian omaan harkintaani, siis sen painelenko lasareettikeikan jälkeen työmaalle vai pidänkö sen päivän vapaana. Todnäk menen töihin, en usko että osaan olla öllöttää kotona tuolloin. Hermothan siinä todnäk menisi aivan riekaleiksi.

Tänään aion viettää pyykkipäivää kunhan töistä kotiin joudan. Uudessa pyykkikoneessa on kieltämättä puolensa; pyykkiä tulee pestyä rutkasti harvemmin kuin ennen. Muilta osin iltapäivän ja illan puuhat onkin ison kysymysmerkin takana, eihän täältä hommat kesken lopu vaikka niitä kuinka tekisi. Luulenpa että tutkailen tilannetta jahka kotiin ehdin, eilen olin jotenkin aivan rättipoikkikuollut kotiuduttuani enkä jaksanut kuin juuri sen ruoan laitella.

Ja nyt luulen että siirryn aamulehden pariin vielä toviksi. Se on siis moro ja oikein kivaa torstaita kaikille!