Ja tällä kertaa se on kuulkaa hyvä se sillä enpä muista koska olisin viimeksi ollut näin järjettömän väsynyt työviikon aikana. Oma osansa väsymykseen on alkuviikon levottomilla öillä ja synttärikekkeröinneillä, sitä en epäile hetkeäkään. Töissä väsymystä ei ole onneksi ollut havaittavissa tippaakaan ja onko sekään sitten ihme; avustettavan uusi luokanvalvoja, se vanhempi, on innokas teettämään kaikkea mahdollista ja mahdotonta avustajilla.

Tästä innokuudesta jotain kertonee jo se että eilen oppituntien päätyttyä me säntäsimme kollegan kanssa touhuamaan erinäisiä askarteluja. Osa ehti tulla valmiiksi, kymppiparisydämet jäi vielä vaiheeseen ja tässä kohtaa se etten osaa nukkua pitkään ja vielä vähemmän notkua kotona muuten vaan odottamassa työajan alkua onkin hyvin kätevä juttu. Tällä viikolla on joka aamu tullut oltua työmaalla jo ennen puoli kahdeksaa joten pienet näperreltävät tällekin aamulle on parempi kuin hyvä juttu.

Onneksi me pelastuimme sen pianon siirtämiseltä, sen raahasi kaksi riskiä miesopettajaa eilen tuntien päätyttyä uuden siiven luokkaan. Pääsimme me silti muutamaa pulpettia kuskaamaan, jälleen kerran, ja etsimään niihin tuoleja, jälleen kerran. Viime keväänä päänvaivaa aiheuttanut ohjaaja jatkoi päänvaivan aiheuttamista jo eilen, siis oikeasti. Jos ihminen rakastaa hiljaisuutta, rauhaa ja omissa oloissaan olemista miten ihmeessä hän on ajautunut koulumaailmaan töihin?

Jos ihmiseltä puuttuu kaiken lisäksi kyky ottaa ohjeita vastaan ilman että pitää jokaista annettua ohjetta v*ttuiluna puhumattakaan siitä että itse ei halua jakaa mitään tietoa muille niin mitä helkettiä? Draamaa oli ilmassa iltapäivällä ja runsaasti, harmillisinta kaikessa oli kuitenkin se että kollega sai ihan syyttä suotta sontaa niskaansa ja pahan mielen päivän päätteeksi. Ei kiva. Onneksi en itse joudu olemaan juurikaan tekemisissä tämän ohjaajan kanssa ja aion pyrkiä jatkossakin mahdollisimman vähäiseen kontaktiin, niin hankalaa tämän kanssa oleminen on.

Päivän, siis työpäivän, päätteeksi kirmasin vauhdilla tarhalle noutamaan spedeä, hetken ehdin siinä aidan takaa seurata tämän touhuja ja voi kuulkaa. Jos kohta lapsi on itsepäinen ja voitontahtoinen kotona, niin ei tuo kyllä eroa tarhassa millään tavalla kotiminästään. Lapsi näet pelasi sählyä pihassa jonkun pari vuotta vanhemman tenavan kanssa ja annas olla kun toinen tenava teki maalin. Spede heittäytyi selälleen, nakkasi mailan kädestään ja huusi kiukkuisena. 

Hetken kuluttua lapsi könysi takaisin jaloilleen, otti mailan takaisin käteensä ja lähti kuskaamaan palloa maalia kohti ja ilkkui iloisena kun sai maalin tehtyä. Voi täti-parkoja sanon mä. On varmasti tosi kivaa kun yksi on aivan pökö, eihän tuo kotonakaan siedä tappioita yhtään. Siinä vaiheessa kun astuin portista sisään lapsi oli napannut pallon ja juoksi se kädessään kirkuen isomman lapsen juostessa perässä palloa vaatimassa. Ou mai. Meidän spedekö pahatapainen?

Kotona oli onneksi hetken ajan rauhallista, se hiljaisuus kun tuntuu olevan juuri se jota tämä ihminen kaipaa heti töiden päälle. Ei sitä rauhaa ja hiljaisuutta tarvitse kauaa olla, puoli tuntia riittää vallan hyvin mutta auta armias jos ei saa edes varttia. Koko loppupäivä menee ärsyyntyessä milloin mistäkin. Hiljaisen hetken jälkeen jaksoin alkaa touhuamaan sapuskaa speden nenän alle, junnukin pyörähti sopivasti syömään ja prinsessa piipahti hakemassa kirjastokorttiaan.

Lastenohjelmien alettua minä ryhdyin päällystämään junnun ja prinsessan uusia kirjoja ja seiskan kanttiin komensin speden iltapalalle. Puoli kasin aikaan saattelin lapsen nukkumaan ja siitähän se riemu sitten alkoi. Ei siis siitä että spede meni nukkumaan vaan siitä että junnu ja prinsessa hiippasi vuorostaan iltapalalle keittiöön. Voi jösses sanon mä!

Siinä kohtaa kun minä tulin keittiöön ihmeellisen rymähdyksen saattelemana minua vastassa oli näky jota en todellakaan olisi halunnut nähdä. Junnu istui työpöydällä lusikkalaatikon vieressä kaakaojauheesta ruskeana. Tämän ympärillä leijui ruskeaa usvaa, lusikkalaatikko oli täynnä kaakaojauhetta samoin kuin työpöytä ja lattia. Onneksi olin totta tosiaan väsynyt, en jaksanut alkaa edes karjumista.

Sen sijaan minä puhelin hyvin kyllästyneellä äänellä lapsille kuinka järjetöntä onkaan etten aikanaan ostanut itselleni omaa sikalaa jossa siat on sentään karsinoissaan sotkemassa ja kotini olisi pysynyt jonkinlaisessa järjestyksessä vaan päädyinkin tekemään ihmissikoja huushollin täydeltä. Tämä on juuri niitä hetkiä äiti-ihmisen elämässä jolloin sanat vain valuu huulilta ja niitä sanoja riittää ja riittää ja riittää ja ne koskettavat kaikkia muitakin epäkohtia joita juuri sillä hetkellä tulee mieleen.

Samalla kertaa tuli kerrottua miltä tuntuu kun tulet kotiin ja vastassa on tappelevat tenavat, eteinen on täynnä reppuja joiden päälle on heitelty takkeja vaikka naulakko on ihan siinä vieressä ja kuinka väsyttävää onkaan etsiä likaisia vaatteita yläkerrasta kaiken sen sotkun keskeltä. Kuinka typerää on että kun pyydät jotain tekemään niin vastaus on aina erinäinen määrä kiukuttelua ja rähinää ja huutoa ja edes sitä yläkerran sotkua ei saada siivottua ilman tappelua. 

Kuinka helketin väsynyt sitä voikaan olla siihen että kaiken liikenevän ajan siivoaa muiden sotkuja, oli ne sitten yläkerrassa, alakerrassa, kuistilla tai pihalla ja kaikki tehty työ valuu aina hukkaan muutamassa tunnissa tai päivässä. Ja kuinka kyllästynyt sitä osaakaan ihminen olla siihen että samoista asioista saa sanoa joka aivaten ainoa päivä, kuten nyt siitä junnun omatoimisesta kaakaojauheen ottamisesta sillä se on kielletty kerran jos eräänkin.

Ilmeisesti vuoropuhelu keskenäni oli tehokastakin tehokkaampaa sillä kun viimein päästiin siihen kellonaikaan että tenavien oli aika lähteä nukkumaan tuli prinsessa kertomaan kuinka hän kyllä tietää kuinka tyhmää se varmasti on. Ja hän ainakin lupaa että koettaa jatkossa muistaa pistää takin naulakkoon ja viedä repun yläkertaan ja hän sanoo junnullekin että tämäkin tekisi niin. Voi prinsessaa, ei tätä ainakaan myötätunnon puutteesta voi syyttää.

Kuten arvata saattaa minä olin lievästi puutunut kun viimein kymmeneltä könysin sänkyyn. Arvattavissa varmasti sekin että CSI N.Y. meni hieman ohi. Ehkä sekin on arvattavissa että aamulla ihmettelin suunnattomasti mistä se hyvä Läntisen biisi nyt soi. Herätyshän se oli mutta jotenkin se sopi siihen juuri sillä hetkellä näkemääni uneen taustamusaksi. Onneksi tosiaan on perjantai, minähän olen aivan tööt kun en herätyksen ääntäkään tunnista oitis herätykseksi.

Tänään olen sitten töissä lyhyen päivän, olen siinä määrin tehnyt tunteja sisään tällä viikolla. Otin käyttööni työaikalistan koululla, jo ihan siksikin että tiedän itse paljonko tunteja milläkin viikolla tulee ja voin sitten tarpeen mukaan lyhentää päiviä sieltä täältä. Ensi perjantain saatan olla jopa vapaalla jos niikseen on mutta se jää nähtäväksi. Ensi viikolla kun on kaksi 8,5 tunnin päivää luvassa joten niistä tulee jo 5 tuntia lisuketta. Kuuden tunnin päiviähän minä muuten teen vallan.

Ja nyt taidan siirtyä suosilla tutkimaan päivän uutisannin. Tässä kun pitäisi hyvinkin tunnin verran tappaa vielä aikaa ja se jos mikä on hankalaa se. Tänään ei tarvitse kiikuttaa edes spedeä tarhaan, ukko kun pitää pekkasen joten siitä speden herättelytoiminnan poisjäännistäkin tulee lisää luppoaikaa. Höh. Vaan viettäkääpä kivakivaperjantai ja varoiksi toivotan myös viikonloppuja, se on moro!