Isommat palaa isältään tänään ja se jos mikä ilahduttaa vanhaa akkaa. Mikähän siinäkin on, kahta kauheammin on kaikkea tehtävää kun koko sakki on koolla mutta silti, kamalan vajavaista on kun osa sakista on maailmalla. Ja nyt lähti prinsessakin reissuun, pikkuserkulle päiväksi leikkimään. Mutta vain päiväksi.

Olen tässä mietiskellyt vauvaperheiden arkea. Mistä lie päähän sitten pälkähti ajatelma joka sinne jäi pyörimään. Lähinnä omaa lapsiperheuran alkua, sitä kun teini oli vaavinkainen, kun poika 13v oli vaavinkainen ja vielä sitäkin kun poika 11v oli vaavinkainen. Samaan listaan pitää ihan varmasti lisätä vielä prinsessakin, oikeastaan muutos äitiydessä tai paremminkin lasten hoidon jaossa tapahtui vasta junnun ollessa vauva.

Muistan kuinka kamalan tärkeää se, että mieskin vaihtoi vaippoja, oli silloin kun isommat oli vauvoja. Joskus jopa niin tärkeää, että siitä sai vaikka sitten pienimuotoisen kotiriidan aikaan jos ei muuta. Aivan yhtä tärkeää tuntui olevan se, että mies osallistui muutenkin kaikkiin pakollisiin ja vähemmän mukaviin osioihin vauvan hoidossa, oli sitten kyseessä valvominen vauvan kanssa tai puklujen siivoilu sieltä täältä. Tuntui, että ne olivat sen yhteisen huoltajuuden tärkeimpiä pointteja, että kun minäkin niin kyllä pitää sinunkin perkema sentäs.

Vaippariidat ei tosin olleet meillä aivan yhtä repiviä ja rassaavia kuin ystäväni perheessä, jossa äiti saattoi jopa huudella pihalla nurmikkoa leikkaavan isän suorittamaan oma vaipanvaihtovuoronsa, mutta silti, kyllä se itseä välillä ketutti suunnattomasti nousta kyläpaikassa vaihtamaan vaippaa vaikka ihan yhtä hyvin se isi olisi sen voinut vaihtaa välillä.

Ikäkö sitten ratkaiseva tekijä vai mikä, enää junnun kohdalla kakkavaippa ei ollut isyysmittari. Isukeille se tuskin on koskaan ollut sitä, siihen taitaa syyllistyä ainoastaan äidit. Mittaamaan isyyttä sillä, paljonko isi hoitelee arkipäivän hoitokuvioita vauvan ympärillä. Meillä se vain katosi johonkin, se mittailu. Junnu oli täysin minun vauvani, vaikka isikin hoiti sen minkä pystyi töiltään ja jaksoi. Junnun kohdalla varmasti vaikutti osaltaan se, että junnu oli todellakin sairas koko vauvaikänsä. Minä tunsin junnun oirehtimiset paremmin, tiesin milloin oma apu ei enää riitä vaan on pakko turvautua ammattiapuun lapsen oloa helpottaakseen.

Ehkäpä sen seurausta on sitten sekin, että Speden kohdalla en ole kertaakaan pyytänyt ukkoa vaihtamaan vaippoja tai antamaan ruokaa. Tottahan tämäkin on niitä hommia tehnyt, mutta aika vähän kun yleensä äiree on ehtinyt moiset touhut hoitaa jo alta pois ennenkuin isiukko on välttämättä edes ehtinyt kahta metriä lähemmäs vauvaa. Siltikin, en minä väitä, etteikö minua välillä risoisi kun ukko painelee "kauneusunilleen" minun istuessa sohvalla kudin kädessä, silmät lurpalla edellisen yön tsempaloiden jäljiltä, kärttyisen ja väsyneen Spedukan kitistessä vieressä tutti suussa.

Mutta silti. Jotenkin jäin miettimään tasa-arvoa vanhemmuudessa ja suhteessa. Että miten se mitataan. Voiko sitä edes mitata? Voiko se mitta tosiaan olla haiseva vaippa ja se kuka sen homman useimmin hoitaa? Nuorempana se tuntui olevan se ainoa oikea tapa mitata sitä, mutta pah, eihän se niin ole. En muista mistä tämän luin joskus, luultavasti valituista paloista, enkä muista sitäkään, kuka oli sanojana, mutta lause oli yksi maailmankaikkeuden fiksuimmista ajatuksista johon olen herran aikoihin törmännyt. Se meni jotenkin näin "Parasta mitä isä voi tehdä lapsilleen, on rakastaa näiden äitiä".

Se sai jotenkin ajattelemaan asioita. Miettimään sitä, mitä se loppujen lopuksi tarkoittaa. Ei tasa-arvoa vanhemmuudessa ole enää minun mielestäni se, kuka vauvan kanssa valvoo kun tämä on kipeä, tai se, kuka niitä kakkoja siivoaa. Vauvat usein jopa kipeänä ollessaan eivät kelpuuta sitäkään vähää sitä isän syliä kuin äidin. Tasa-arvoa on ennemminkin se, että isiukko koettaa helpottaa äidin elämää silloin kun on niitä kausia jolloin vauvan kanssa ei nukuta. Hoitelee ruokakaupat, laittelee pyykkiä, sittenkin että vaatteet on väärin viikattu ja osa väärissä paikoissa, tyhjentää tiskikonetta, siivoaa, karsii niitä äidin normaalisti hoitamia hommia omaa itseään säästämättä.

Rakastaa lasten äitiä, silläkin uhalla, että kuulee seuraavana päivänä kuinka se kattila on väärässä kaapissa ja se pusero oli viikattu ihan päin perää. Toisinaan meidän äitien olisi syytä katsoa peiliin ja katsoa tarkemmin mitä se mies tekee. Ei se, että tämä istuu sohvannurkassa meidän kanssamme keskellä yötä silmät ristissä hyssyttäen vauvaa, joka huutaa kahta kauheammin joka kerta kun äiti sitä isälle koettaa antaa, tee elämää helpommaksi kenellekään. Eikä se osoita tämän rakastavan sitä äitiä yhtään sen enempää kuin se, kun tämä samainen isä joka nukkuukin yönsä, tyhjentää seuraavanä päivänä pyykkikonetta, täyttää tiskaria ja hyssyttää muita lapsia hiljaisemmiksi jotta yön valvoneet äiti ja vauva saa nukuttua.

Isiukkojakin on erilaisia, vauvojakin on erilaisia. Se mikä toimii meillä ei välttämättä toimi muilla. Meillä Spedelle kelpaa isäkin välillä, välillä ei. Meillä ei isiukon tulisi mieleenkään siirtyä olkkariin yöllä huutavan vauvan kanssa ja vielä vähemmän mikäli minä sinne siirryn, jossakin muussa perheessä isä saattaa olla juuri se joka siirtyy vauvan kanssa muualle, tai joka seuraa mukana äidin siirtyessä toiseen huoneeseen. Silti suurin osa isiukoista on ISIUKKOJA, joiden isyys on aivan yhtä arvokasta ja tunteet aivan yhtä syviä kuin äitien. Me äidit emme vain aina tunnu näkevän sitä. Pidämme itseämme ENEMMÄN vanhempina kuin niitä isiukkoja.

Älkää kysykö mitä tällä postauksella haen tai ajan takaa, lähinnä mietiskelen ääneen tai siis sanojen muodossa. Toisinaan vaan tuntuu, että tasa-arvo menee liian pitkälle. Ja samaan aikaan kun se menee liian pitkälle, toisin sanoen isiukkoja vaaditaan toimimaan kuin äidit, samaan aikaan vaaditaan kuitenkin miehiä kohtelemaan naisia erilailla kuin toisia miehiä. Miehen kuuluu huomioida hääpäivä, miehen kuuluu avata ovi, miehen kuuluu tehdä lasten kanssa sitä ja tätä. Eikö todellista tasa-arvoa olisi silloin se, että nainen kohtelisi miestä kuin muita naisia ja mies naista kuin muita miehiä?

Eiköhän totuus kuitenkin ole se, että nainen on nainen jolle jo ihan fysiikkansakin puolesta käy toiset jutut paremmin kuin miehelle, ja mies taas mies jolle sopii toiset jutut paremmin. Tunne-elämältään ja ajattelutavoitaankin nainen ja mies poikkeavat toisistaan ja hyvä niin. Itse tulisin luultavasti umpihulluksi jos mieheni olisi naismainen. Jos tämä puleeraisi itseään peilin edessä akkamaisella tyylillä tunnin ennen ulos lähtöä. Jos tämä katsoisi, ettei voi vaihtaa autoon polttimoa kun nyt on minun vuoroni, hän siivosi viimeksi sen vauvan kakkavaipan.

Ajatukset poukkoilee sano, menen kaffeelle nyt.