Tämä postaus voisi toki olla nimeltään myös Sairastuvalta päivää II, mutta toisaalta, sairastupa on enemmänkin vakio kuin poikkeus ollut jo jonkin aikaa joten se ei pääse irkun päänvaivalistalle edes sijalle 5. Saati sitten 1, joka onkin niin iso päänvaiva että vallan kolottaa, koskee ja riipii, sydämestä siis. Ja mikä ollenkaan voi laittaa irkun sydämen riipiytymään? No tietysti irkun rakastettu, Voldemar.

Olenhan kertonut teille Voldemarista, olenhan? Siitä ihanasta, mustasta, hyrisevästä kultamussumurusesta joka ärjäisee kuin irkku polkaisee ja kääntyy sulavasti sinne tänne irkun mielenliikkeiden mukaan. Niin. Juuri siitä Voldemarista. Autosta. Jonka kanssa yhteistä polkua on tallattu jo herranen aika sentään, neljä vuotta. Neljä riemun ja ilon täyteistä vuotta. Ja nyt tiet ovat mitä ilmeisemmin eroamassa. Voi tätä surua ja tuskaa, syyllisyydentunnetta, mielialanvaihteluita ja vaikka mitä.

Se, mikä johti tähän vaihtoon-ei-vaihtoon-ei-kauheuteen on hyvinkin looginen. Olevinaan ainakin. Ukko osti itselleen unelmiensa auton. Ukon mielestä ihanan ja vaikka mitä. Irkku nyt ei siitä samaan tapaan niitä kiksejä, mutta ukko, no ukolle tuo kärry lienee samanlainen kultamuna kuin irkulle Voldemar. Ja koska ukko osti itselleen auton, ei ukko tarvitse enää ollenkaan Voldemaria. Ei lainkaan! Ajatelkaas, irkulla on koko ajan oma pikku kärri pihassa.

Tai niin, eihän Voldemar ole kovin pieni, ihan täysiverinen V70 johon on laitatettu lisäpenkki taakse eli 7-hengen kärry. Mutta niinhän se Voldemarikin vanhenee, siinä kuin irkkukin ja elämäntilanteetkin muuttuu, aivan kuin irkkukin. Joten ukko on jo pitkääääään tehnyt irkulle selväksi kuinka Voldemarin on pakko lähteä vaihtoon ennemmin tai myöhemmin ja ennemmin on parempi kuin myöhemmin. Tai jotain vastaavaa. Ymmärrän toki syyt, mitä vanhempi, sitä huonompi vaihtoarvo, sitä kalliimpi huolto ja blää blää blää.

Tosiasia on toki sekin, että ei meidän kahdeksanhenkisestä sakista enää liiku äireen ja isukin mukana juuri koskaan kuin kolme pienintä. Eikä ole enää sitä koiraakaan jonka takia farmari olisi ehdoton. Joten niin, ei irkkukaan tarvitse enää 7-hengen autoa, ne harvat kerrat kun mökille saadaan isompiakin mukaan voidaan mennä kahdella autolla. Että nyt on sitten mietitty suuntaan ja toiseen miten se vaihto. Olisiko aiheellista. Etenkin kun irkku meni heikkona hetkenään toteamaan miehelle että jaa niin, kai sen voisikin pienempään vaihtaa, johonkin muuhun kuin farmariin.

Siitähän se ilo irtosi. Ukko on pelmannut villinä nettiä, kaivanut Hondaa, Audia, Toyotaa, Volvoa, keltaista, sinistä, punaista, pienempää, isompaa ja huudellut "tuu nyt kattoon tätä". Ja irkku on katsonut, hyvä väri, yök kun ruma, hyi en tykkää, ei tollaista, siinä ei oo oikeita varusteita, liian pieni ja niin edelleen loputtomiin. Ja tänään se sitten iski. Ukko tuumi aamulla, että mikähän päivä lähdettäisiin liikkeitä kiertämään. Irkku ei siihen kunnon kommenttia antanut.

Kun ei kai sitä Voldemaria. Mihin sekin joutuu. Pidetäänkö siitä edes. Jos tuleekin ikävä. Ja millainen nainen hylkää uskollisen ystävänsä? Kysyn minä vaan! Että pitäisikö tässä nyt kuitenkin miettiä uudemman kerran. Että josko irkku ja Voldemar... auringonnoususta laskuun ja silleen ikuisesti... Ei ole helppoa ei!


Loppukaneetti: junnu oli koko viime viikon pois eskarista ensin omien silmiensä (ma-to) takia ja perjantaina Speden silmien (ti-la) vuoksi. Tänään käytin Spedeä lääkärissä kun hengitys ja yskä oli aamulla kovin kireää ja viikonloppuna iloisesti vuotanut räkä muuttunut harmaaksi niinä harvoina kertoina kun sitä enää nokasta tulee ja kappas, korvatulehdushan se sitten. Eli ei uutta irkun katon alla! Ja nyt, iltapuuron keittoon, talossa naukuu pieni ja kärttyinen korvakipuilija. Se on moro ja pitäkäätten hauskaa!