Yhtäkkiä onkin taas perjantai. Miehen ensimmäinen kesälomaviikko on täynnä, nopeasti se aina menee. Kuten kesä yleensäkin. Nopeaa on. En vastusta, en pistä pahaksi, en tänä kesänä. Aina muulloinhan se nopeasti menevä kesä on vähän valmiiksi jo kenkuttanut. Tällä kertaa, minulle sopii. Mitä nopeammin kesä on hoidettu alta, sitä nopeammin tulee syksy ja vauva.

Niin. Vauva vietti jälleen eilisen pää alaspäin. Olen alkanut vähitellen uskomaan siihen, että tuo asento johon kaveri vallan asettuu vielä, nyt niitä pää alaspäin-hetkiä on ollut sen verran monta. Kammoaamani leikkausta ei välttämättä olekaan edessä, ja se jos jokin on hyvä uutinen. Ei minulla pelkoa ole sitä leikkaustakaan kohtaan, ei suinkaan. Se vaan on minusta huonoin mahdollinen tapa synnyttää vaavi tämän porukan jatkoksi. Ja syitäkin löytyy, junnun syntymä kyllä antoi aika tarkkaan kuvan siitä mitä se olisi jos niin kävisi.

Esikoinenhan syntyi leikkauksella. Mikäs siinä, toipumisaikakin oli ihan ok, kun ei muita huolehdittavia ollut. Mikäs minun oli vaavin kanssa silloin ollessa ja uskoessa sairaalasta saamaani määräystä siitä, että mitään vauvaa painavampaa ei saa nostaa. Toista olikin sitten kun junnu syntyi. Määräys oli sama, mutta se toteutus... Kuukausi aikaa jouluun, minulla nostelukielto, talossa 10-, 8-, 6- ja 2-vuotiaat tenavat. Mies kolmevuorossa töissä. Niin se toteutus?

Koska minulla ei valitettavasti ole sitä luksusta, että voisin pyytää omia vanhempiani apuun sen enempää kuin muitakaan lähisukulaisiani, ja toisaalta taas anoppi painaa töitä niska limassa hoitoalalla, ei siinä juuri muita mahdollisuuksia jäänyt kuin soittaa kaupungille ja pyytää kodinhoitajaa ennen joulua edes pari kertaa, jos ei muuta niin auttamaan jouluvalmisteluissa.

Kaupungin päässä jo sinne soittaessani oli suhtautuminen nuivaa. Mieshän on työkuntoinen, mitäpä sinä kodinhoitajalla... Koetin selittää tilanteen, rouva linjan toisessa päässä lupasi tutkia tilannetta. Varmana siitä, että mitään kodinhoitajaa ei tule, unohdin koskaan soittaneenikaan kaupungille aikani kirottuani. Vaan kappas, muutaman päivän päästä tuli soitto takaisin päin ja minulle luvattiin kodonhoitaja yhdeksi päiväksi ennen joulua. Tosin ääni linjalla kertoi, että olin suunnilleen saanut suurimman armopalan mitä kaupungilla jakaa on.

Kodinhoitaja saapui sovittuna päivänä, pienikokoinen, kiukkuisen oloinen nainen. Koppasi kolmiviikkoisen junnun sylistäni ja tuumi minulle kuin ensi kertaa lasta tehneelle "nämä keskosvauvat tarvitsevat paljon unta, ei niitä sovi kanniskella" ja lykkäsi junnun sänkyynsä. Kiittäköön onneaan että olin vieläkin sen synnytyksen aiheuttaman totaalisen pelästymisen jäljiltä jonkinlaisessa shokissa, en saanut sanottua siihen oikein muuta kuin vauvan olevan kyllä ei-keskonen vaikka pieni ja etuaikainen onkin.

Keittiössä se lateli minulle selvät säännöt omista toimistaan. "Minä en siivoa, en luuttua, en pyyhi pölyjä enkä tamppaile mattoja, ne työt on meiltä listasta poistettu ja kuuluvat siivoojille". Aina parani, nimenomaan sitä jonkinlaista joulusiivoa minä olin ajatellut, eihän meillä jouluksi ole sen kummempia ennalta hoideltavia edes ole ollut tapana tehdä pipareita ja limppuja lukuunottamatta. Lopputulos kodinhoitajan käynnistä oli pullaa pakkasessa ja siivottu makuuhuone. Niin ja tietysti sitten lasku kokopäiväisestä avusta.

Joten jokainen ymmärtänee, miksi leikkaus on minulle sama kuin tilapäinen katastrofi toipumisaikoineen. Ja jos jollekin jäi epäselväksi, mitä meidän olisi pitänyt tehdä kyseisessä tilanteessa niin kerrottakoon, että miehen olisi kuulunut töiden lisäksi tehdä joulusiivo, piparit ja lahjaostokset. Että näin ne kodinhoitajat täällä kotia hoitavat.