Koin eilen ehkä elämäni suurimman pettymyksen ikinä. Ehkä. Ainakin isoimman pitkiin pitkiin aikoihin, niin ison että en osannut ensimmäisiin minuutteihin edes sanoa mitään. En edes päättää itkisinkö, olisinko vain vihainen vai huutaisinko tuskaani. Ja juuri kun olin päässyt sanomasta pojan 16v kummitädille että kesäloma on tainnut saada pojan kasvamaan ja jotenkin jopa rauhoittumaan kun hetkeen ei ole ollut mitään maata mullistavaa katastrofintynkää liikkeellä.

Minkä ikäisenä lapsi on menetetty tapaus? Ja miten minä olen epäonnistunut näin täysin pojan kanssa että vieläkään ne opit ei ole menneet perille, että edelleenkään en voi luottaa tähän. Miten? Olen keskustellut, ojentanut, neuvonut, vaatinut, huutanut, itkenyt ja pyytänyt. Kehunut ja kannustanut, kertonut rakastavani. Kotiarestit, menetetyt viikkorahat ja muut etuudet, ylimääräiset kotityöt, kaikki ne on kokeiltu miljoonaan kertaan.

Onneksi poika lähti eilen kummejensa kanssa reissuun. Juuri sopivasti heti sen perään kun matto oli kiskaistu jalkojeni alta. Onneksi. Minä en näet ole mitenkään varma olisinko nostanut kädet vain pystyyn ja todennut että minä en enää osaa, en jaksa enkä edes halua. Minä olen väsynyt vääntöön. Väsynyt jatkuviin pienempiin pettymyksiin. Ja ennenkaikkea väsynyt luottamuspulaan. Huutanut että mene, tiedät missä ovi on. Mene ja pysy siellä mihin ikinä menet.

Eilinen pettymys löi ilmat pihalle ensimmäisiksi minuuteiksi. Aamu ei tunnu olevan juurikaan iltaa viisaampi, minä en edelleenkään tiedä mitä sanoa tai tehdä. Sen tiedän että se tietäminen ei onneksi ole tämän päivän asia, poika menee suoraan reissusta isälleen ainakin ensi yöksi. Hyvä niin, ehkä minä huomenna jo tiedän mitä sanoa tai tehdä. Tämän on pakko olla omaa tyhmyyttäni mutta edes yön nukuttuani en ole valmis allekirjoittamaan ukon eilistä näkemystä ja lähettämään poikaa asumaan isälleen tai lastenkotiin.

Kotoa ulos potkiminen ei ole ratkaisu, ei se voi olla. Ei sittenkään että ymmärrän paremmin kuin hyvin ukon mielipiteen asiasta, ei sittenkään että minun olisi mahdollisesti helpompi olla kun joku muu olisi päävastuussa pojasta. Taidan olla tyhmä äiti ja todennäköisesti olenkin, miksi muuten olisimme jälleen tässä tilanteessa. Kun tietäisi mitä tehdä.

Tänään on onneksi luvassa paljon ohjelmaa niin että en ehdi asiaa murehtimaan tätä aamukahvia pidempään. Parin tunnin päästä auton nokka on tarkoitus suunnata kohti Puuhamaata ja odotan jo kauhulla mahdollista lämpöhalvausta. Päivästä kun on tulossa kuumaakin kuumempi, mittari näytti puoli seitsemältä 21 astetta. Vettä saa varata mukaan ihan tosissaan ja paljon. Lapsille ei ole menoa varmaksi luvattu tälle päivälle vaikka itse tämän jo eilen päätimmekin, heillä kun on harvinaisen väsyttävä tapa seota sukkiinsa heti kun kuulevat että johonkin ollaan menossa.

Ensi viikonloppuna oli tarkoitus lähteä ralleihin mutta todennäköisesti emme mene. Minun on pakko myöntää että minua ei kauhean paljon inspiroi ajatus mökillä istuskelusta ukkojen lähtiessä aamukuudelta pikiksiä kohti, ei yhtään sen enempää kuin ajatus ukon siskosta joka mutisee kuinka epäreilua on että ukot pääsee aina katsomaan monta pikistä ja me joudumme lasten takia tyytymään yhteen ainoaan. Eikä meillä kyllä ole edes rahaa laitella siihen nyt, Puuhamaa nielee loput lomakassastamme.

Tämän vuotinen lomakassan nopea tyhjeneminen on pitkälti pesuhuonerempan tulosta, kyllä siihen hyvinkin se liki tonni saatiin uppoamaan mutta jotenkin minua ei harmita tippaakaan. Ainoa mikä pesuhuonerempassa harmittaa on se valitettava tosiasia että ukon lomasta kului siihen kaksi viikkoa ja nyt tuntuu kuin loma loppuisi täysin kesken, aivan kuin se olisi typistetty puoleen. Hitsiläinen. Toisaalta, se saattaa hyvinkin olla ettei ukko kauaa ole töissä sinne lomalta palattuaan.

Ukon selkä otti itseensä pesuhuonerempan inhottavista työasennoista. Eikä se mitenkään ihastunut junassa istuskelusta saati siitä kävelystä pitkin Hämeenlinnaa. Toinen jalka, se joka viime kesänä aiheutti sen monen viikon täydellisen nukkumis- ja liikkumiskyvyttömyyden, on vuoroin kramppaillut ja ollut tunnoton viimeisen pari viikkoa. Tuskinpa tämän päivän Puuhamaareissukaan sille hyvää tekee, etenkään kun autossa saa istua pitkään ja hartaasti. Nähtäväksi jää.

Taidan siirtyä pikkuhiljaa tutkailemaan mitä kaikkea kaupalta pitää pikana noutaa nyt aamusta, evästä kun olisi tarkoitus ottaa mukaan. Se on moro ja viettäkää mukava maanantai!