Ainakin melkein, eli menen tänään neuvolaan. Esittelen kauniita jalkojani, kokoa norsu ja upeaa mahaani, kokoa matami. Esittelen myös mahan sisällä touhuavaa vauvaa, kokoa kirppu. Ja kuuntelen kuinka terkka sanoo... Jotain. En tiedä mitä. Luultavasti ainakin että mitenkäs se lepo. Onko hoidossa. Hanskassa. Rukkasessa. No ei se kyllä ihan ole, mutta melkein.

Niin se kirppu. Se järjesti eilen äidilleen liki harmaita hiuksia. Samoin kuin veljelleen, 13v. Joka seisoi sohvan vieressä ja tuijotti äitiään ja kysyi "mitä sä oikein teet", kun äiti ravisteli mahan sisältöä. Ravisteli, tuuppi ja töni. Koetti pukata sieltä ja täältä. "Herätän vauvaa kun se ei ole oikein liikkunut tänään" ei ollut välttämättä paras mahdollinen vastaus pojan ilmeestä päätellen. Poikakin päätti avitella herättelyssä ja ei hajuakaan miten kaveri niin sikeässä unessa olikin, taisi mennä likemmäs kymmenen minuuttia ennenkuin toinen viitsi edes koipeaan ojentaa.

Ja arvatkaa vaan, ehtikö silmissäni jo vilahtaa kuva itsestäni synnyttämässä kuollutta vauvaa. Ilmeisesti eilisestä viisastuneena ja sisuuntuneenakin, tämä aamu on humpattu, jenkattu ja rymistelty. Hyvä niin. Ei äiree saa pelotella. Eikä velipoikaakaan. Nih!

Jatketaan.