Sitä se on. Yksi kunnolla nukuttu yö niin jo on aamusta asti virtaa koneessa. Ihanaa! Ja ei siinä vielä kaikki. Eilen koisasin sohvalla reilun tunnin iltapäivällä. Havahtuen vain kerran siihen, kun poika 13v kävi kysymässä onko pannussa oleva kahvi kuinka vanhaa. Keittääkö hän uutta ja moneksiko. Junnu ja prinsessa touhusivat ylhäällä isoveljen vahtivan silmän alla ja Spede nukkui. Se on se tietty ikä lapsilla, kun nämä muuttuvat selvästi äitiään kohtaan ajattelevaisiksi. Oli ihana herätä neljän aikaan siihen, kun poika 11v tuli silittämään hiuksia ja tuumasi, että poika 13v oli keittänyt kahvit, tule äiti juomaan.

Jo ilta meni paljon virkeämmissä merkeissä. Likeltä piti etten kaivanut vohvelirautaa esiin ja tehnyt lapsille iltapalaksi vohveleita, kello tosin tuli vastaan. Olisi ollut täysin epistä, jos olisin niitä isommille alkanut paistaa ja junnu olisi jäänyt ilman kun tämän nukkumaanmenoaika oli jo ihan käsillä. Ehkäpä tänään, tai sitten ei, näkee nyt mikä on illalla fiilis. Ruokaakaan ei tarvitse tänään laitella, jääkaapissa on parin päivän takaa muusia ja jauhelihakastiketta, prinsessan herkkua, ja iso kattila jalkkissoppaa eiliseltä, se taas on muiden herkkua.

Niin, käytin eilisen erittäin väsyneen aamupäivän väsäämällä sitä soppaa. Ja sen kyytipojaksi sämpylöitä. Oli pakko keksiä jotain tekemistä kun muuten olisi mennyt aamupäivä silmät lurpalla notkuessa. Olisi tehnyt mieli leipoa jotain makeaakin, mutta jotenkin se jaksaminen lopahti puoliltapäivin, kun vetäisin itsekin lautasellisen soppaa ja muutaman sämpylän. Miten voi aina ruoan jälkeen väsyttää aivan sikana? Ei tajua, sanon mä.

Ja sitten kuulkaa. Nyt olisi tarjolla kiukkua. Kärttyä. Ärsyyntymistä. Kun onhan se nyt sitten kanssa tämä digiaika ihan helvetillinen keksintö. Paitsi silloin jos digiviritin on sellainen töllön sisäinen systeemi. Mutta annas olla jos se on sellainen boxi. Joka scartilla liitetään. Niin kyllä helvetilliseksi menee koko homma. Pelleilyksi. Kertakaikkiaan. Etenkin jos töllö on vielä sellainen yksiscarttinen. Ja sitten pitää olla se sellainen jakajavempain scartille jotta saa sen DVDnkin kiinni. Ja siinä jos jossain alkaa se totaalinen helvetti jyllätä.

Kun tenavilta hajosi se töllö. Joka oli vanha ja urhea sotaratsu, vaikkakin kahdella scartilla varustettu. Ja ukko niille sitten meidän makkaritöllön rempasi tilalle. Joka taas on sellainen yksiaukkoinen versio. Eli jakajaa kehiin, sano saariston mummo. Ja hyvinhän se siellä pelittikin. Viikon. Kunnes eilen tenavat tuli sanomaan että ei näy. Kummallinen vihreä ruutu on sinisellä ruudulla. Koska töllön näkyminen ei tuntunut olevan kynnyskysymys, ja irkku oli tosiaan väsynyt, ei irkku jaksanut edes takamustaan ylös hilata tilannetta tutkiakseen.

Tänä aamuna irkku sitä sitten kurkkasi, siinä prinsessan vaatteiden kaivelun lomassa. Väänsi johtoja, tulos punainen neliö sinisellä ruudulla. Väänsi vähän lisää, tulos violetti ruutu sinisellä ruudulla. Ja vielä hieman, tulos keltainen ruutu sinisellä ruudulla. Ja silleen. Selvästi vika on siis jakajassa ja sen liitännöissä. Ja aikansa väänneltyään irkku sai kuin saikin sinisen ruudun täysin siniseksi. Jossa vaiheessa oli tarkoitus sammuttaa digiboksi, joka sekin temppuilee taajaan. Ja sammuihan se. Mutta päälle sitä ei enää saanut. Ei vaikka olisi kapulan päällä istunut.

Joten irkku teki sen, minkä jokainen nainen joka on oppinut buuttailun ihmeelliset salat. Kiskaisi boksin johdon irti. Nollatakseen koko kapineen. Ja sitten olikin jo perkeleet lähellä. Se saamarin boksin punainen virtamerkkivalo pysyi tiukasti punaisena. Ei sammunut. Ei vaikka irkku odotti. Tarkisti, että tuliko nyt varppina nypättyä oikea johto. Ja silleen. Mutta ei, valo pysyi tiukasti päällä. Ja siinä vaiheessa irkku muisti sohvalla nukkuvan Speden. Että jos herää, ei itku kuulu ylös ennen kuin kohoaa niihin desibeleihin joissa se kuuluu naapuriinkin. Joten sinne se digidigi jäi punaisena könöttämään. Ja selvitys on vielä edessä.

Sanon mä. Meillä on ollut tämän digiuran aikana VIISI digiboksia. Joista kaksi on ollut Humaxeja ja kolme nokialaisia. Ja kuulkaapa, kolmesta nokialaisesta kaksi on jo lentänyt mäelle. Koska ne vaan ovat lopettaneet toiminnan. Ilman sen kummempia varoituksia. Ja nokialainen tämäkin on joka pentujen huoneessa on, näinköhän tuokin on sitten tullut tiensä päähän. Kolmen vuoden käytön jälkeen. Perkema ja helveta, että minä inhoan noita bokseja. Ja johtoja. Ja etenkin bokseja.

Ja sitten vuorossa vielä tähdellisempi asia. Oikeastaan manaus lisättynä kysymyksellä. Kun meillä nyt sitä mahatautia on harjoitettu. Ja sitä löysävatsaisuutta Speden osalta tehokkaasti. Niin banaaneitahan on mennyt. Ja ollut ja on nytkin. Ja banaaneiden mukanahan tulee usein sellaisia myyryläisiä. Inhottavia, ällöttäviä, nenään ja suuhun tunkevia pikkukärpäsiä. Härskejä kerrassaan. Joita sitten myrkytetään nonstoppina. Ja taas niitä ilmestyy. Missä ihmeessä ne banaanit pitäisi säilöä ettei niitä myyryläisiä tule? Eilen mietin jo, että näinköhän pitäisi joka ilta käydä ostamassa yksi banaani Spedelle jota ei siis säilöttäisi sen kummemmin. Kun hermohan noihin menee. Omenat voi säilöä jääkaapissa mutta ne banaanit! Mihin minä ne tungen?

Nyt on kiitolaukan paikka, antakaa banaanivinkkejä, ne keillä niitä on, irkku säntää herättämään viimeisenkin unikeon. Se on moro!