Eilinen päivä oli kovin kiivastahtinen, kuten varmaan arvaattekin. Töissä mentiin pää kolmantena jalkana osa ajasta, osa ajasta sitten touhuttiin kopilla valmisteluja joita ainakin näin alkuvuodesta tuntuu riittävän ja paljon. Luokka, johon olen aikeissa siirtyä jos sinne kouluun pääsen työllistää vallan mukavalla tahdilla, luokan opettaja kun on junnun entinen luokanvalvoja ja "tuntee" tapani hyvin joten eilenkin yllätin opettajan istumasta paikaltani ja kirjailemasta minulle viestiä jossa toivoo yhteenlaskun jakotaulua luokkaan tehtäväksi KUNHAN ehdin. Huom, pidän tästä opesta todella paljon enkä koe millään tavalla tämän toivelappusia piiskaamisena, päinvastoin. On aivan mahdottoman ihanaa kun saa ja voi olla oikeasti hyödyksi!

Jos kohta kokonaisen luokan auttaminen onkin kivaa niin vielä parempia hetkiä koin eilen "oman luokan" matikan tunnilla. Luokalla on yksi oppilas jonka kanssa olen tehnyt tämän alkuvuoden runsaasti töitä vapauduttuani avustettavan kanssa työskentelystä. Oppilaan lukeminen on todella kankeaa, niinpä hain tälle viime viikolla erityisopettajalta lukuviivottimen ja nyt on tarkoitus ryhtyä taajaan luettamaan lasta ihan kaksin jossain rauhallisessa tilassa lähes päivittäin.

Viime vuonna matikka sujui tällä joten kuten, nyt kesän jälkeen tuntuu että aivoissa on pahemmanpuoleinen solmu matikan osalta. Sitäkin on siis harjoiteltu ja harjoiteltu ja harjoiteltu. Eilen opeteltiin uutta laskutapaa kymmeniä käsittäville yhteenlaskuille; ensin lasketaan yhteen kympit ja sitten ykköset koska vielä nämä ei käsitä kymmenylityksiä ykkösten osalta. Lapsi laski ja laski. Tuskaili. Kun ei ne vain onnistu.

Toki 4+5 osataan laskea mutta annapa olla kun lasku onkin 44+55. Miten sen laskee muka niin ettei tarvitse ottaa sormia ja varpaita ja vaikka mitä avuksi. Opettaja selitti asian taululla mutta ei, ei se ottanut auetakseen kunnes yhtäkkiä lapsi tajusi kun tämän kirjaan vedin viivoja viivojen perään yhdistäen kaarilla kympit ja ykköset; "ei kun joo, se menee noin". Muutama lasku meni vielä haparoiden ja pam, yhtäkkiä lapsen kasvoista näki että nyt tuo todella sisäisti mitä haettiin ja johan alkoi kynä sauhuta.

Ilmanko tunnin lopussa lapsi istui hämmentyneen näköisenä tuolissaan; hän ehti tehdä koko aukeaman. Ihan koko aukeaman. Hänelle ei tullut läksyksi kuin kotitehtävälaatikko, toisin kuin yleensä. Hän ehti ihan kaikki! Ehti jopa kurkkaamaan lisätehtäväaukeamaakin ennen kuin läksyt piti merkitä. Ehdottomasti tämän työn palkitsevin puoli on juuri tämä; kun saa lapsen tajuamaan mitä haetaan ja tarkoitetaan. Lähdin leveä hymy kasvoilla luokasta, niin hienosti homma yhtäkkiä lähti rullaamaan sekä tällä lapsella että kahdella muulla lapsella joille ehdin asiaa selvittää siinä samalla kertaa. Ilmanko olen parkkeerannut tuolini tätä nykyä vallan kyseiselle puolelle luokkaa, pyörin kolmen lapsen keskiössä kuin hyrrä osan tunneista.

Työpäivän viimein kallistuttua sinne ehtoopuolelle lähdin kuin hauki kaislikosta kohti linja-autopysäkkiä. Ihme juttu kyllä, ei jännittänyt oikeastaan yhtään. Mansessa kiitolaukkailin keskustorilta kohti TAKKin tiloja sillä en ollut alkuunkaan varma kauanko matkassa menee. Ei mennyt muuten kauaa, olin jo kolmelta TAKKilla vaikka haastatteluaika oli vasta puoli neljä. Puoli neljältä minut kutsuttiin vuorostani sisään, mukavan oloinen mutta kovin hiljainen rouva kyseli kysymyksiä listastaan ja kehotti soittamaan työkkäriin ja varmistamaan että heillä on kirjattuna aikeeni lähteä opiskelemaan, muuten kuulemma sitä työkkärin tukea ei välttämättä saa jos ei se jo ennen kouluvalintoja ole se tieto siellä.

Neljältä haastattelu oli ohi ja minä totesin mielessäni että saattaisin ehkä ehtiä jopa junaan. Sitä muistini ei suostunut varmaksi sanoa lähtikö juna kymmenen vai viisitoista yli joten kävelin ripeää tahtia saapuen rautatieasemalle 16:09. En siis pysähtynyt lippuautomaatille vaan jatkoin vauhdikasta kiitoani kohti asemalaitureita, onneksi junan lähtöaika olikin vasta 16:15. Ehdin siis varsin hyvin istahtamaan hikisenä ja punaisena junan vaunuun juuri ennen kuin kuulutus junan lähdöstä kuului.

Konnari osoitti ymmärrystä kun ilmoitin tälle ettei minulla ole valitettavasti lippua automaatilta vaan joudun ostamaan sen suoraan konnarilta kun juoksujalkaa junalle kerran riensin. Sain siis matkan normaalihinnalla "tämän kerran". Kun viimein pääsin kotiin oli takki tyhjä. Siihen takki tyhjänä olotilaan passasi hyvin tyhjänpäiväinen leffa jonka ukko vuokrasi, sen sijaan siihen ei sopinut alkuunkaan toisen haastattelussa olleen kertomus naamiksessa siitä kuinka haastattelija oli sanonut hänelle että "melko varmasti hän pääsee kouluun". 

Siis mitä? Ei haastattelija minulle mitään sanonut. Kyseli vain ja kuunteli ja vastaili minun kysymyksiini. Onneksi siskolikka on käynyt myös TAKKia ja tuntee kouluttajat sieltä ja tämä totesikin että minua haastatellut ihminen on jotenkin vaikeaselkoinen ja puhumaton eli toista haastattelussa ollutta oli todnäk haastatellut joku muu. Ilmanko. Minun olisi kovin vaikea asettaa haastattelijani suuhun mitään valmiita lupauksia sillä tämä ei todellakaan ollut sen oloinen että tältä olisi edes kysymällä saanut ennakkoon mitään kantaa asiaan. 

Mutta epävarmuushan tästä nyt iski sitten. Että jahas. Minuako siis ei valita sinne vai miksi muka toiselle sanottiin että melko varmasti pääsee ja minulle ei. Höh nyt! No, tieto tulee ensi viikolla, tiistaina lähtee kuulemma kirjeet kaikille haastatelluille oli sitten valittu tai ei. Sitä odotellessa. Ja nyt, siirryn hammaspesun kautta herättelemään spedeä. Tässä on samalla tullut plääsättyä siskolikan kanssa, tämä kun on tosiaan yöt töissä ja kärppänä tökkimässä heti kun tietää minun heränneen. Se on moro ja viettäkää kivakivatorstai!