niin harvoin sitä enää järkyttyy. Eerika rikkoi jotain sisältäni. Eerikan elämä ja kuolema rikkoi jotain sisältäni. Minä en osaa enää surra ja kantaa harteillani sotia, nälänhätiä, perheväkivaltaa. Mutta Eerika.

En yleensä itke. En osaa itkeä kuolleiden perään, en kun näen nälkää näkevän lapsen televisiossa, en kun katselen dokumentteja milloin mistäkin maailmaa kohdanneesta tragediasta. Mutta Eerika. Voin kertoa ihan rehellisesti että olen itkenyt, itkenyt ja itkenyt. Olen lukenut lehtijuttuja kuvotusta, vihaa, toivottomuutta ja surua tuntien. 

Olen tuntenut niin järkyttävää vihaa etten muista koska olisin moista tuntenut. Olen tuntenut itseni pahaksi ihmiseksi kun olen toivonut Eerikan isän ja äitipuolen saavan puukosta vankilassa, toivonut että joku repisi heiltä kielen ja silmät irti, joku raiskaisi heidät, hakkaisi muodottomiksi ja tekisi niin julmia tekoja kuin vain voi tehdä ja kaikki tämä ilman että he kuolisivat kokemuksiinsa.

Kostonhimo. Se ei kuulu minun persoonaani. Ei ole kuulunut. Eerikan myötä olen havainnut sen olevan olemassa. Vahvana ja voimakkaana jossain tuolla. Ymmärrys, se on ollut aina osa minua. Kyky ymmärtää miksi joku toimii kuten toimii, miksi jotain tapahtuu kuten tapahtuu. Nyt se kaikki ymmärrys on poissa.

Olen vain suunnattoman vihainen ja surullinen. Itken kun ajattelenkin millaista Eerikan elämä oli viimeisinä kuukausina. Itken kun vain ajattelenkin kuinka peloissaan ja epätoivoinen lapsi itse varmasti oli. Itken kun tiedän ettei hän saanut rakkautta johon hänellä olisi ollut oikeus.

Enkeleitä, onko heitä? Onhan Eerika nyt jonkun enkelin lämpimässä sylissä. Onhan Eerikan nyt hyvä olla. Miksi kukaan ei auttanut. Miksi kukaan ei puuttunut. Miksi. Touko Tarkki on minulle kirosana ja sitä se tulee olemaan koko loppuelämäni. Kunpa Eerikan olisi hyvä nyt, kunpa Eerikaa joku halaisi ja pitäisi sylissä. Enkeleitä, onhan heitä?