En todellakaan. Alkaa voimat loppua tämän touhun kanssa. Viime yönä heräsin kolmen aikaan siihen, että olo oli kostea. Tai oikeammin märkä. Alushousut ja patja allani olivat iloisen punaiset, mitään kipua ei kyllä tuntunut. Verta tuli reilusti.

Menin takaisin sänkyyn siinä siivoiltuani itseni ja oman puoleni pedistä, eihän se uni enää kunnolla tullut. Pieniä horteisia pätkiä lähinnä. Nyt vuoto on rauhoittunut. Kipuja ei edelleenkään ole. Menikö toinenkin vauva kesken? En tiedä. Saanko edes tietää tänään, sitäkään en tiedä. Tiedän vain, että terveyskeskukseen soittaessani nuori hoitaja kysyi, koskeeko. Ei. Huimaako. Ei. Näin ollen tarvetta lääkäriin ei ole. EI OLE. Ei, ei tänään päivystysluontoisena.

Koska edelleen talon ulkopuolelta tulee uusia, outoja lääkäreitä hoitamaan viikonloppupäivystykset, on hyvin epävarmaa onko lääkäri osaava käyttämään ultraa. Ja ilman ultraa ei voida olla täysin varmoja siitä onko vauva mennyt kesken vai ei. Kysyin hoitajalta, entä kun ei pää enää kestä. Niin, henkisesti varmasti saattaa olla raskasta. Ikinä milloinkaan tällaisella hetkellä puhelimen toisessa päässä ei saisi olla hoitaja joka ei ole kokenut vähintään raskautta, mieluummin useampaa.

Oli ihan pakko vetää välissä henkeä. Istua alas ja itkeä. Vaikka vain muutaman kyyneleen verran. Soitto Taysiin samalla asialla johti samaan tulokseen, ei, ei tarvetta lääkäriin mikäli vuoto ei hengenvaarallista tai kivut kovia. Tiedän itsekin että näillä viikoilla ei keskenmenoa voida mitenkään estää jos on kesken mennäkseen. Mutta äiti voitaisiin kyllä säästää epätietoisuudelta, sillä tämä epätietoisuus on ihan toista, kun epätietoisuus sukupuolesta tai lähes mistä vaan.

Soitin uudestaan terkkariin, nyt puhelimeen onneksi vastasi vanhempi hoitaja, lähes puolituttu junnun lääkärissä juoksutuksen jäljiltä. Antoi ajan puolelle päivälle. Ainakin sydänääniä voisi koettaa löytää, vaikka turhalta se minusta tuntuu. Eihän niitä edelliskerrallakaan kuulunut, vaikka kuinka toinen veijari oli vielä hengissä. Jotenkin alkaa tuntua siltä että usko ja voimat loppuu. Päätäkin särkee, syynä lähinnä huonosti nukuttu yö ja stressaaminen.

Voi kun ne sydänäänet löytyisi. Silloin tietäisin että ainakin vielä siellä on elämää. Hullu juttu, toisin kuin viime viikonloppuna, jolloin olin jo valmiiksi varma keskenmenosta ennakkotuntemusteni vuoksi, nyt on sellainen tunne että kyllä siellä penska vielä vispaa. Kai siihen vaikuttaa se, että enkelivauvan myötä se tunne tulevasta keskenmenosta loppui. Sitä ei ole enää ollut.

Paniikkikin helpottaa tässä kirjoittaessa. Pelottaa, en kiellä, mutta paniikkia ei ole. Vuodon loppuminen on hyvä merkki, paniikin loppuminen toinen. Välillä tuntuva viiltely taas huono, mutta toisaalta, viiltely tuntuu lähinnä munasarjoihin joten? Ja ultrassa sentään näkynyt että tämä vauva on siellä missä kuuluukin eli kohdussa. Pitänee mennä makuulle, asian tiimoilta nettiä surfatessa löysin yhdeltä sivulta ainoan hoidon jota uhkaavaan alkuviikkojen keskenmenoon on: kolme ällää, lepo, lämpö ja lempeys.

Lähden nyt toteuttamaan kahta ensimmäistä niistä. Ukko saa hoitaa kolmannen.