Eikä tule vielä hetkeen tietämäänkään mutta olisiko se tässä nyt? Siis oikeasti, lapsestahan on tullut vahingossa heittopussi. Laskin juuri, ihan sattumalta ja puolivahingossa, lapsen luokkasiirtoja. Koulutiehän alkoi pienluokalta. Syynä oli tuolloin lähinnä se ettei lapsi ollut vielä koululainen koululainen. Jo kevättalvella lapsi siirtyi normiluokkaan sillä kas, koululaistaidot oli löytynyt.

Ekan luokan loppu ja tokaluokka meni tuosta vaan. Lapsen numerot oli luokkaa 9-10 kokeissa eli jaa-a, kun pää toimii niin se toimii. Tarkalleen kerran koko aikana oli hankalampaa; tuolloinkin lapsen hoitotasapaino oli hanurillaan mutta onneksi opettaja, jonka kanssa asiasta oli aiemmin puhuttu, infoili heti kotiin huomattuaan pojassa tapahtuneen muutoksen. Lääketasapaino löytyi pian ja kas, loppukakkonenkin meni tuosta vaan.

Sitten tuli siirto kolmoselle. Ja kas, ei aikaakaan kun lapsi siirtyi pienluokalle. Nyt on "kotiluokka" taas löytynyt, numerot on ihan toista kuin syksyllä eikä lapsi enää "vihaa" koulua vaikka ei siitä pidäkään. Kukapa siitä, aina sinne oli itsestäkin inhottavaa mennä kun se kerran oli pakko. Tämä ensi syksylle ajoittuva siirtymä tulee olemaan pojan nippanappa täyteen ehtineen kolmen kouluvuoden aikana viides. 

Niin. Viides. Takana tulee olemaan neljä eri opettajaa. Kolmessa vuodessa. Kaksi jotka tuki alkutaivalta ja teki siitä lapselle hyvän ja positiivisen kokemuksen. Yksi jonka aikana hommat meni käteen. Ja neljäs joka on antanut sitä tukea ja turvaa ja rajoja. Aika repaleinen. Mutta tosiaan, junnu siirtyy toisen luokanvalvojan luokkaan syksyllä. Näin on OHR päättänyt ja päätös lienee kokolailla taputeltu vaikkakin se musta valkoisellahan sen vasta takuuvarmaksi kertoo.

Sitä mustaa valkoisella kun ei vielä ole niin ei ole vielä aika kertoakaan oikein kenellekään. Toki ukko siitä tietää, samoin ukon sisko ja omani, mutta siinä ne tietäjät sitten onkin. Menköön kouluvuosi nyt rauhassa loppuun ja otan asian kesälomalla vasta junnun kanssa puheeksi. Tiedän jo valmiiksi mitä on edessä; itkua, hammasten kiristystä ja huutoja siitä kuina hän EI tahdo muualle kuin omaan luokkaansa.

Lapsen parhaaksi tämä päätös silti on tehty. Elän toivossa että uusi luokanvalvoja on jaksavampi, pysyvämpi ja, suoraan sanottuna, kykenevämpi. Nähtäväksi jää. Toisaalta, junnulla kun ei ole sitä ekan koulupäivän mukanaan tuomaakaan yhtenäisyyttä luokkansa kanssa, tämän luokkakaveritkin kun on vaihtuneet jo kolmesti tähän mennessä. Hmmm. Toivottavasti lapsen tiestä ei ole tehty liian repaleista.

Vaan jaa, mitä taas tulee lääketasapainoon niin toteanpa että ihmeitä ei ole ehtinyt vuorokaudessa tapahtua. Eilinen oli ihan yhtä paha kuin torstai, ei eroa siinä. Lääkäri kysyi onko junnu jaksamaton. Sanoin että ei. Vasta illalla aloin asiaa miettimällä miettiä ja eilen sen tajusin; jaksamattomuuttahan se on. Junnu vain peittää sen siihen turhanpäiväiseen rähinään, kähinään ja vastusteluun.

Mitä taas tulee eiliseen työpäivään muilta osin niin voi kuulkaa. Siinä oli tippa linssissä lähellä. Jokainen, joka aivaten ainoa, pikkuihminen oli tehnyt minulle kortin. Oli kauniisti tehtyä graffitia (kyllä, yksi lapsista on varsinainen taideihme), oli hempeitä ajatuksia, oli kekseliäitä sanoja ja niin, se minun kanssani kerran jos eräänkin tänä aikana kähisemään ehtinyt lapsi oli piirtänyt korttiin ison sydämen ja kirjoittanut sisäpuolelle että "kiitos kun olit auttamassa meitä". Oih!

Sainpa 160 euroakin siinä, tosin ne tuli pikkuaspergerin kortissa piirrettyinä seteleinä. Oli satanen, viiskymppinen ja kymppi ja pienin kirjaimin kirjoitettu "hyvää kesälomaa". Arvatkaapa kuinka mahdottoman vaikea luokasta oli lähteä pois? Korteista en voi varmaan luopua ikinä, niissä kun oli kaikkien lasten sydämistä palat. Ihanaa! 

Kotona pyörähdin pikaisesti ja sen jälkeen kipaisin hakemassa speden tarhalta, sen päälle tein ruokaa, siivoilin kotvan ruokailun jälkiä ja istahdin nojatuoliin kahvikupposen kanssa seuraamaan Intian tohtorin touhuja. Niiden jälkeen kaivoin läppärin esiin, kakkosläppärini siis eli sen jonka olen varannut lähinnä kouluhommiin ja "varakoneeksi" jos joskus tekee mieli antaa speden pelailla.

Kuinka ollakaan spede oli tosiaan saanut vapun kunniaksi pelailla kotvan. Ja kuinka ollakaan, kone oli taas ihan jumissa. Tunti siinä meni että sain koneen pelittämään, järjestelmän palauttamiseksihan se meni. Himppa ennen seiskaa se viimein toimi ja kas, sitten jumittikin koulun etäkone. Just. Puoli kahdeksalta illalla pääsin viimein kirjoittamaan itsearviointia näyttöviikkojen osalta.

Suomen pelistä näin tarkalleen viimeisen erän mutta myönnän, ihan kotvanen tuli siinä (hups) sivusilmällä kurkittua niitä edeltäviäkin eriä. Päivä oli siis vähän sitä ja tätä mutta niin. Ne kortit. Ne tuolla sielussa jaksaa lämmittää vaikka himpan onkin ikävää ilmassa. Vaativiahan nuo ovat, pikkuihmiset mutta silti; palkitsevinta ikinä! 

Ja nyt, siirryn suosilla touhujen pariin. Hitsiläinen, sehän on lauantai joten oikein kivakivaa päivää ja se on moro!