Viimeinkin! Eilen poikanenkin oli kotona niin että pääsin iltapäivästä tämän uutta kotia tutkailemaan. Olipa se kertakaikkisen mukavalla paikalla ja kertakaikkisen mukava asunto. Poika oli kovin tyytyväinen elämänsä uusimpaan käänteeseen, eikä sitä tyytyväisyyttä mitenkään vähentänyt se että oli perjantain päässyt pyörittämään ihan itse kuorma-auton rattia ja saa vielä palkkaakin siitä pyörittämisestään.

Tuntuu mahdottoman hassulta ja hyvältä tämä mihin on tultu. Tämä matka mikä pojan kanssa on tehty. Kun vielä pari vuotta sitten olo oli välillä kertakaikkisen toivoton kun tuntui ettei mikään mene kuten pitäisi, kun poika ei ymmärrä eikä miehisty, kun poika ei vain saa aikaan. Kun tämä säheltää, aiheuttaa huolta toisensa perään, tekee typeryyksiä ja koko elämä on silkkaa varuillaan oloa. Ja nyt poika on jotain ihan muuta kuin vielä pari vuotta sitten.

Niin monta surua tuli tuolloin surtua ja niin monta epätoivon aaltoa koettua ettei sitä enää jaksa edes kunnolla muistaa kaikkia. Iso kiitos tästä kaikesta kuuluu taatusti minulle itselleni, ukolle ja niin, tyttikselle ja tämän perheelle. Tyttiksen äitihän on pitänyt poikaselle kake-keskustelun kerran kuukaudessa viimeisen vuoden ajan ja tyttis taas on niin rauhallinen ja jalat maassa-tyyppi ettei poikanen ole paljon hytkymään päässyt.

Minä taas jaksoin ja jaksoin ja jaksoin aina silloinkin kun olisi tehnyt mieli näyttää pojalle ovea. Ukkokin jotenkin sai aina purtua loppupeleissä kuitenkin kieleensä eikä huutanutkaan tenavalle kotoakatoamiskäskyä vaikka mieli olisi tehnyt. Niin. Ehkä se sitkeys ja usko sitten kuitenkin palkitaan vaikka herranen aika että se usko olikin koetuksella monesti. Ja niin.

Pojasta on tullut työnahne ja monella tapaa itsenäinen. Minä en ole saanut koko tämän "oma tupa"-projektin tiimoilta osallistua mihinkään muuhun kuin siihen että tosiaan tulostin ne tiliotteet tälle. Niin ja mittasin eilen ikkunan. Eikä niihin ole saanut muutkaan osallistua, asunnon hankinta, kaikki asiapapereihin liittyvät jutut, virastot, muuttoilmoitukset, muutot ja muut, ne on poika itse hoitanut ja vain kysynyt neuvoa sitä tarvitessaan.

Aikamoista. Talo alkaa tosiaan tyhjetä kun vuosia kuluu, ei sille mitään voi. Muistan silti varsin hyvin vielä ajan kun spede syntyi ja poikanen ei uskaltanut edes koskea toista kun se oli niin kaameen pieni. Eilen poikanen tuijotti ihastuksissaan ohikävelleen naisen raskausvatsaa ja totesi äidilleen että voi äiti, mä olen aina niin tykännyt noista vauvamahoista! Niin, minä näet komensin poikasen kanssani kauppareissuun tällä ollessa, kävimme hakemassa poikaselle pakkaseen ja kuivatarvikeosastolle täydennystä.

Vaan jaa, minun pitänee muuten siirtyä nyt jo itseni trimmailun pariin, reilun tunnin päästä pitää olla jo tietä jalkojen alla. Työmaalle siirtymä tapahtuu jalkaisin, samoin sieltä takaisin siirtymä joten aikaa pitää varata himppasen reippaammin kuin se parikytä minuuttia. Huoh. Vaan oikein mahdottoman mukavaa maanantaita ja se on moro!