Sitähän se on, meno. Teineillä siis. Irkun oma pikkupoika, poika 13v, tarkemmin ensi tiistaina 14v, on todellakin rantautunut siihen. Teini-ikään. Irkkua kylmää. Kauhistuttaa. Hirvittää. Jos jokin on selvää, niin se, että ei se meno tästä ainakaan rauhoitu ihan hetkeen, veikkaanpa jopa että tahti tulee kiihtymään. Eikä siinä mitään, on sitä itsekin oltu joskus teinejä, tehty juttuja jotka eivät välttämättä kestäneet äidin silmiä sen enempää kuin isänkään, juostu villeinä ja vapaina, sählätty ja säädetty. Mutta silti. Mihin hittoon se poika, joka vain sähläsi itsensä mustelmille tai tikattavaksi touhuillaan, mihin se on kadonnut?

Tilalla on teini. Ja toisin kuin se toinen teini, 16v tyttö, tämä teini todellakin juoksee. Sählää. Säätää. Tekee satavarmasti juttuja, joita äidin ei parane nähdä tai huomata. Joista äidin ei kannata kuulla. Jotka aiheuttavat ilmitullessaan vain pahaa mieltä, huolta ja harmaita hiuksia äidille. Ei, älkää ymmärtäkö väärin. Poika ei satuta muita. Ei tee pahaa kenellekään. Ei sentään ryyppää ja rällää, ei vedä aineita eikä karkaile ikkunoista. Mutta lipsuu. Kaikessa missä lipsua voi. Oli se sitten kotihomma. Kotiintuloaika. Koulujuttu. Ihan mikä tahansa.

Kieltäminen on varmin tapa saada toinen tekemään niin kuin ei toivota. Silti, pakko se on kieltää. Seura on väärää. Väärässä seurassa menokin on väärää. Poika on todellakin ensi viikolla 14v mutta silti, minusta juoksuseurana 18v on liian vanha. En pidä. En tykkää. Viimeisin säätö on eiliseltä. Meillä valvottiin myöhään. Syystä että poika 13, kohta 14v, ei tullut kotiintuloaikana kotiin. Pojan kotiintuloajaksi kun on luvattu kesälomaksi 22 viikolla. Poikkeustapauksissa saattaa saada luvan olla ulkona jopa 23 asti, mutta näitä poikkeustapauksia ei juurikaan ole luvassa.

Poika soitti 22.30. Tiesimme tämän olevan tulossa, se varsinainen teini kun oli kotiutunut puoli tuntia aiemmin ja kertonut pojankin hiippaavan kotia kohti. Poika siis soitti, kertoakseen kuinka on terkkarin pihassa. Käy näyttämässä kylkeään kun siihen koskee ja soittaa kun pääsee lääkäristä. Oli tosin koskenut jo aamupäivällä, mutta ei sentään siinä määrin että lääkäriä olisi kaivannut. No, nytpä kaipasi, kun kotiin piti olla tulossa. Puoli kahdeltatoista ukko pyysi minua soittamaan terkkariin. Että onko tuo edes tuolla, kun edelleenkään ei mitään kuulunut. Irkku soitti, poika istui edelleen odottamassa lääkärille pääsyä. Irkku kirosi. Ukko kirosi.

Puolen yön jälkeen puhelin viimein soi. Siinä vaiheessa irkku oli jo puoliunessa peiton alla ja lähes samalla kellonlyömällä kun ukko lähti poikaa hakemaan, irkku sammui kuin saunalyhty. Lauma koossa, eli nukkuminen on turvallista. Tänään onkin sitten edessä eilisen säädön selvittely. Kotiarestia, johtuen siitä, että 22 ei kotiin tultu eikä edes soitettu, vaan sekin hoidettiin puoli tuntia myöhässä. Siitä 18v puhelimesta. Edessä on myös oikeuksien poistoa. Lähinnä kotiintuloajan aikaistamisena. Toimet saattaa olla liian radikaaleja, mutta kuten olen aiemminkin pojalle sanonut, mikäli luottamusta saa sen arvoinenkin pitää olla. Muuten se luotto katoaa kuin tuhka tuuleen.

Vähin erin olen huomannut miettiväni sitä samaa, mitä teinivuosien parhaan ystäväni äiti aina mietti. Olisiko asuinpaikan vaihto paikallaan. Pitäisikö tässä laittaa talo myyntiin ja muuttaa periferiaan, keskelle ei mitään. Etenkin kun tiedän, että poika viihtyisi maalla. Metsien ja järvien ja hiljaisuuden keskellä. Vaikea asia, päätöksiä ajatellen, teini, se varsinainen, kun ei halua muuttaa mihinkään. Ja toisaalta, teini, se varsinainen, sehän aloittaa amiksenkin, toivottavasti ainakin syksyllä. Tuossa ihan likellä. Aina tämä ei ole helppoa, tämä tasapainoilu. Pienten, isompien ja teinejen välillä. Lomaa odotellessa, se alkaa huomenna.

Nyt lisää kahvia, tää nainen ei herää millään tänään. Se on moro!