Olen painiskellut joutessani lastenhoidollisen ongelman parissa. Ei, ei nyt ota natsatakseen. Onneksi minulla on vielä kolme (!) korttia käyttämättä, eli toinen varapojista, tämän sisko ja speden kummitäti. Luulenpa että aloitan tänään kyselyn sieltä varapojasta, tämän toinen sisko kun tuli jo tutkailtua ja todettua että ei, ei osu. Sisko kun on töissä tuolloin. Höh.

Toki aloitin korttien käännön sieltä loogisimmista eli anopista (juu ei, hän on töissä todennäköisesti kolmeen koska hän on vaihtanut itselleen lauantaille vapaan) ja ukon siskosta (hittolainen, neljään asti töissä mutta voishan junnu ja prinsessa tulla silti heille jo valmiiksi... ai niin se spede...). Ukon keskimmäistä siskoa en viitsi nyt kysellä, juurihan he saivat vauvan joten mieluummin jätän kiikuttamatta heille mahdollisia pöpöjä sisältävää lapsilaumaani tartuttamaan uutta tulokasta.

Myös ukon nuorin sisko on kysymättä, häntä saatan vielä riivata jossain vaiheessa tai sitten en, hänkin kun on todnäk töissä tuona perjantaina. Omaa siskoani taas en taida viitsiä edes kysyä, tämä kun aloittaa juuri ennen kyseistä perjantaita yövuorot uudessa työpaikassaan ja luulenpa ettei hänestä ole ensimmäiseen pariin viikkoon muuhun kuin leijumiseen vapaa-ajalla. Mutta niin. Hankalaa on. Kertakaikkisen hankalaa.

Tämä lastenhoitohenkilöstön jahtaus sai taas kerran mielessäni heräämään ajatuksen siitä kuinka hiton hankalaa onkaan saada pienimpiä kenenkään hoidettavaksi mikäli kyseiset kenetkään on joitain muita ihmisiä kuin omia isompia lapsia. Tai oikeastaan, lähinnä se sai minut ajattelemaan kuinka vaikeaa onkaan saada anoppia katsomaan lasten perään edes päiväaikaan. Ei, korjaan vielä kerran, kuinka mahdotonta onkaan saada anoppia hoitamaan meidän lapsiamme edes päiväsaikaan.

Hoitaahan hän ukon siskojen tenavia joten ei se mahdotonta ole, siis saada tälle lapsia hoitoon. Kiikuttaahan hän ukon siskoja sinne tänne jos nämä kaipaavat kyytiä joten sekään ei ole mahdottomuus. Auttaahan hän vähän asiassa jos toisessa tämän siskoja joten ei, kyllä hänestä löytyy aimoannos aitoa talkoohenkeä. Harmi että se talkoohenki loppuu aina kuin seinään kun kyseessä onkin hänen poikansa tai tämän perhe.

Olen toki miettinyt kerran jos erään sitäkin että toisaalta, anoppi on niin tottunut siihen ettemme me vaivaa hänen elämäänsä että ehkä siinä on syy siihen miksi hän ei meitä jouda koskaan avittamaan yhtään missään. Ehkä ne todella todella harvinaiset avunpyynnöt tulee niin puun takaa tälle että hän suorastaan hämmentyy niin ettei osaa vastata oikein mitään järkevää. Ehkä. No, minkäs teet, turha tätä on enempää vatvoa, tämähän on normaalia.

Mutta niin. Onhan minulla onneksi naapuruston teini-ikäisiä vino pino. Eiköhän joku jostain löydy joka hoitaisi näitä sen muutaman tunnin, etenkin kun ei siinä tarvitse tehdä muuta kuin lämmittää ruokaa ja katsoa himppasen kahden isomman perään ja tuijottaa herkeämättä spedeä. Nih. Koska olen mielessäni jo ratkaissut tämän dilemman näiltä osin olenkin ryhtynyt painimaan toisen dilemman kanssa; millaisia kukkia sinne muistotilaisuuteen pitää viedä? Oikeinko kukkalaite? Vai riittääkö kimppu johon on koottu isomummun lempikukkia? Hmmm...

Vaan tämä näistä hautajaismeiningeistä. Siirrynpä sujuvasti eiliseen kivakivapäivään töissä. Siinä oli kuulkaa vauhtia. Menoa. Meininkiä. Touhua. Edelleen minua jaksaa hämmästyttää oman luokkamme työskentely ja toiminta, ne luokan hiljaisimmat kun on täysin leimautuneet minuun luokassa. Itse asiassa suuri osa kunnon kirjatyöskentelystä menee tunneilla niin että sitä sävyttää nimeni kuuluminen milloin mistäkin päin luokkaa.

Toki niistä vilkkaimmistakin oppilaista etenkin pojat käyttää paljon aikaansa siihen että huhuilevat minua viereensä istumaan kuin tueksi tekemiselle, niitä ihan oikeasti "en osaa"-tapahtumia kun ei kovin paljon ole olemassa. Kaikista hauskin on ehkä poikani nimikaima joka saattaa nojailla päätään välillä minuun kun on ryhtymässä työskentelemään. Samaisessa pojassa on selvästi ritarillisia kasvutapahtumia menossa, jos minä äännähdän luokassa ennen opettajan luokkaan tuloa vaikka vain naurahtaen tämä tulee vauhdilla viereen kysymään "mitä nyt", aivan kuin tarvitsisin hänen tukeaan hädän hetkellä. Ihana luokka, eikä meillä ole *sniiiiif* yhteistä aikaa enää jäljellä kuin hätinä neljä viikkoa. Höh.

Ensi syksynä luokkaan tulee uusi luokanvalvoja ja minä en tiedä pääsenkö suorittamaan sen lopun tähteeksi jäävän 1,5 kuukautta samaiseen luokkaan. Elän edelleen vahvasti toivossa oppisopparirahoista, ehkä syksyllä sitä rahaa löytyy jostain. Tai sitten ei, olemme ehtineen ukon kanssa miettiä jo sitäkin vaihtoehtoa että lähden ihan oikeasti johonkin naapurikunnista hommiin. Tiedä sitten.

Minähän muuten hain ammatilliseen koulutukseen aikuispuolelle ja nimenomaan koulunkäynninohjaajaksi ja kas, sain jo kutsun psykologisiin testeihin. Koulupaikka olisi siis todnäk saatavilla tuosta vaan mutta kuka arvaa mikä mättää? Niinpä niin. Ne testit joutuu kustantamaan itse ja niiden hinta on 58 euroa. Jos nyt olisikin syksy niin laittaisin sen rahan niihin kiinni mutta kun on kevät ja kesällä en saa latin latia mistään niin ei, en raaski.

Toisaalta taas... Niin, enhän minä edes tiedä saisinko mistään mitään rahallista tukea jos siihen kouluun lähtisin, se kun ei ole työvoimapoliittista koulutusta ja minullahan ei ole oikeuksia mihinkään rahoihin automaattisesti muuten kuin työelämävalmennuksen tai työkkärin määrittelemien työvoimapoliittisten koulutusten kautta. Olenkin haudannut tämän asian toistaiseksi jäihin, en ole lähtenyt edes selvittämään talouspuolta hommassa.

Olen myös tutkaillun MOLin sivuja ja koettanut miettiä olisiko jotain muuta mitä tahtoisin ehdottomasti tehdä työkseni, jos lähtisinkin jollekin ihan toiselle alalle oppisopparia tavoittelemaan mutta ei. Jotenkin ei nyt iske mikään. Ehkä minä otan lakin kauniisti käteeni ja hakeudun johonkin vähemmän kivaan hommaan johon on mahdollista saada oppisoppari tai edes työtyö, tätähän ei lasketa työksi ja näin ollen työssäoloehdon täyttymistä tämä ei edistä millään tavalla. Pska systeemi tässä maassa, sanon mä!

Ehkäpä jätän nyt tämänkin osion pelmaamisen, tulee vain itse pahalle mielelle kun tietää että edelleen näkymätön nollatuloseinä seisoo silmien edessä. Siirrynkin siis toteamaan että tänään aion riepottaa sekä junnun että speden passikuvaan. Prinsessa-mokoma onkin koulussa kolmeen joten poliisilaitokselle passien hakuun emme tänään jouda, se siis siirtynee huomiselle. Prinsessa kun pitää myös kiikuttaa ensin passikuvattavaksi.

Olen myös harkinnut tilaavani parturin itselleni tänään, kutrit kun on ihan lievästi hanurillaan. Tässäkin kohtaa tosin mietin pää sauhuten raaskinko vai näytänkö ennemmin harakanpelättimeltä mutta ehkä kuitenkin tilaan sen parturin. Harakanpelätin kun ei luo kovin hyvää kuvaa itsestään sen enempää työelämässä kuin hautajaisissakaan. Ehkä se on sitten se minun äitienpäivälahjani? Sitä uutta kapulaa kun en suostu kutsumaan äitienpäivälahjaksi, se kun on nyt ihan oma juttuni jolla palkitsen itseni tästä ahertamisesta ja oppisopparipaikan jahtaamisen kurimuksesta.

Josta tulikin mieleen; sitä uutta kapulaa ei ole vieläkään tulossa. Eilen soitin asiakaspalveluun ja kysyin missä hiivatissa se viipyy ja kas, he saavat niitä varastoon vasta ensi viikolla jos silloinkaan. Saako itkeä? Tässä on odotettu kapulaa kuin kuuta nousevaa mutta ei, ei tulosta. Voi plääh. No, jos vaikka ajattelen tässä kohtaa samoin kuin ajattelin niistä junnun uusista rilleistä ja niiden viipymisestä; pysyypä pidempään ehjänä.

Ja nyt kuulkaa, siirryn kesyttämään kutristoani ja juomaan aamun viimeisen kupposen kahvia. Se on moro ja viettäkää kivakivatorstai!