Mitäpä siitä sanoa. Työpäivä oli LOISTAVA! Siis kertakaikkiaan! Jos kohta nautin viime keväästä opettajan kanssa, siis sen joka jäi äitiyslomalle kesällä, niin tämä syksy. Miten ihmeessä osuin juuri oikeaan aikaan huutelemaan käytävällä; saanks mä sut ja saaks sä mut? En tiedä olenko koskaan nauttinut työnteosta näin paljon kuin nyt. Minulla on TÖITÄ! Ei tyhjiä tunteja, ei haahuilua vaan selvät sävelet ja selvä jako.

Jako vastuussa; "olen suunnitellut näin, jos tehdään näin, jos tekisit tuolloin sitä tätä ja tota". Siis jos toimittaisiin yhdessä. Juuri kuten pitääkin että se toimii mahdollisimman tehokkaasti. Nautin, nautin ja nautin! Nautin siitä että minuun luotetaan, minua odotetaan ja minut tahdotaan paikalle. Nautin siitä että minulta kysytään mitä mieltä olen. "Haluatko oman työpöydän luokkaan?". "Haluatko että tehdään kimpassa tämä?". 

Sitä se avustajan, anteeksi korjaan, ohjaajan, työ on varmasti parhaimmillaan. Jaetaan vastuu, kumpikin meistähän on paikalla ennen kaikkea antaakseen hyvät eväät näille pienille katsoa tulevaan, oppia lisää, osata enemmän. Ja ne viime kevään luppotunnit. Mitkä luppotunnit? Jos en ole luokassa niin olen tekemässä valmisteluja. IHANAA! Juuri sitä mitä toivoin. Voi minä nidon mielelläni sata ystäväkirja-luokkakirjaa jos niikseen on, otan ilomielin tuhansia matikan monisteita, teen mielelläni vaikka mitä joka edesauttaa sitä kaikkea oppimista ja jossa minä oikeasti olen HYVÄ!

Mahalaskuhan tässäkin on todnäk edessä, en minä jää tämän luokan enkä tämän open aisapariksi ikuisesti mutta saanee tästä nauttia nyt kun aika on? Ja hei, pitääkö oikeasti kyynistyä? Onko sekään nyt ihan oikein? Toisaalta, ihminen joka pyrkii pitämään lasinsa puoliksi täynnä ja toteaa sen olevan puoliksi tyhjä toisinaan, sellainen kai voi oikeasti kyynistyäkin. Hieman kuin löyhässä hirressä odottelisi mitä tuleman pitää.

Niin tämä kotikaaos. Monen asian summa. Kun asiat lähtee alamäkeen niin kai ne sitten menee rytisten kaikki, itse muuttuu oikeastaan matkustajaksi jossain kohtaa. Jarrua alamäessä ei löydy ja sitten sitä osaa enää, tyyliin leffa Pikkupojat, vain levitellä käsiään, aukoa suutaan ja näyttää muutenkin tyhmältä. En väitä, mokannut tässä olen minäkin ja huolella mutta silti. Eikö paskan kaadolla ole rajaa? Eikö mikään riitä?

Ei, tähän soppaan ei liity anopit, ei siskot, ei ketkään, ihan vain me. Yksi asia muuttuu lumipalloksi joka kerää ympärilleen kaiken sen mikä lumipallon kasvuun tarvitaan. Toisaalta se alkuperä oli peukalonpäänkokoinen, koska siitä tuli puolikas kerrostaloa? Myönnän, tämä viikko on ollut täynnä positiivisia tuulia mutta ne tuulet ei ole riittäneet puhaltamaan kaikkea negatiivista pois. Eikä riitä. Kaikki on nyt jotenkin niin... käsillä? Reisillä? Haavoilla?

Tämä viikko on eletty täydellisessä hiljaisuudessa, siis mitä minuun ja ukkoon tulee. Täydellisyyden rikkoi tasan tarkkaan yksi puhelu jonka ukko minulle soitti ja jonka minä vaiensin kysymällä että soititko oikeasti vain huutaaksesi. Ilmeisesti se pahapäinen akka on edelleen jossain kätköissäni mutta missä. Se olisi syytä tavoittaa vähitellen sillä ongelmat kasvaa kun ne kasautuu. Totesin näet eilen aamuna että se on siinä ja siinä kykenenkö töihin.

Minä! Siis MINÄ! Minä joka voin AINA hyvin jos minun psyykkistä hyvinvointiani joku kysyy. Eilen minä en saanut henkeä. Joku istui tiukasti rintakehän päällä ja sen rintakehän alla pyrki sydän pakoon. Pyrki ja pyrki. Tärisytti aivan sikana, silmissä ajoi tähdet edestakaisin enkä nähnyt tekstiä jota yritin lukea. Paniikkikohtaus, totaalinen, perinteinen paniikkikohtaus. Olin jo varma että nyt lähtee taju, jalat alta ja koetin rauhoittaa itseäni hokemalla tuolilla istuvalle spedelle että hiukset on ihan kohta kiinni, äiti kampaa enää hetken.

En ole koskaan pitänyt paniikkikohtauksia heikkoutena kenenkään kohdalla. En, päinvastoin, minusta se kertoo siitä kuinka syvästi ihminen kykenee tuntemaan. Mutta omalla kohdallani. Se oli kuin mato joka olisi pitänyt liiskata jalan alle, tappaa kerrasta, tukahduttaa olemattomiin ja ei, ei se suostunut kuolemaan vaikka kuinka hoin spedelle tämän hiusten olevan ihan juuri ja nyt kunnossa. Ehdin siinä sen kaiken sekavan olon alla miettiä jo sitä että soitanko ukon siskolle. Vienkö speden tarhaan ja ajan takaisintullessa ensimmäisen kohdalle osuvan auton alle.

Joka väittää ettei koskaan ole ajatellut tappavansa itsensä, se valehtelee, sanokaa minun sanoneen! Mutta se olo. Voiko niin pahaa oloa olla olemassakaan? Ja minä kun luulin kohdanneeni sen pahimman mahdollisen olon ikinä silloin vuonna muna ja käpy kun menin hammaslääkäriin. Ehei. Se oli kuulkaa pelkkä esisoitto. Sitä en tiedä mitä sitten tapahtui. Jotenkin onnistuin kokoamaan itseni. Onnistuin muuttumaan taas minuksi, äidiksi. 

Vein speden tarhaan, ajelin töihin. Mietin siinä matkalla että tämänkö se tekee. Rakkaus toista kohtaan. Sinusta tulee haavoittuva olento joka ei enää pystykään itse päättämään ja määräämään kaikkea mitä tuntee. Tämäkö on tulos? En pystykään enää määrittelemään itse kaikkea. Koska tähän on tultu? Toki tiedän että olen alusta asti rakastunut ukkoa kuin hullu punaista polkupyörää, iskän sanoja lainatakseni, mutta se että hän pystyy näin minuun vaikuttamaan.

Missä olen minä? Se nainen joka seisoi vain omilla tolpillaan? Jota ei kiinnostanut mikään muu kuin oma selviäminen? Omien lasten eteenpäin vieminen? Missä se on? Olipa harvinaisen raskas ja typerä huomio. Ja siinä minä seisoin. Työmaan pihassa. Soitin työkaverille että tulee tupakalle, köpöttelin sisälle ja kaikki oli muka hyvin. Aina siihen asti kun näin sen itselleni läheisimmän työkaverin, tälle sanoin että kaikki on päin vttua.

En silti voinut kertoa mikä kaikki. Minähän en jaa itseäni kuin tänne, ukon siskolle ja omalle siskolleni, ja omalle siskollenikaan en aina rehellisesti. Mutta jotenkin se kaikki auttoi, helpotti, tuntui paremmalle. Elämä voitti todella. Työpäivä meni, kuten sanoin, ihanan loistavasti, ja kun poistuin työmaalta olin taas piirua vahvempi. Ja silti, hetken ehdin jo miettiä maailmaa kotonakin. Epäillä kaikkea ja kaikkia. 

Onneksi arki astui taas paikalle. Oikeastaan ukko ei ole enää se ongelma, ongelma olen minä ja ajatukseni. Jotenkin en voi luopua siitä ajatuksesta että olen oman itseni herra. Tiedän, olen kuullut nyt tällä viikolla loputtomiin sitä kuinka kova luu ja samaan aikaan hyväuskoinen olen. Kaikki on yhtäaikaa perseellään ja hyvin. Hyvin siksi että olen taas lähempänä totuutta siitä mikä minä olen ja silti, perseellään sillä enhän minä ole IKINÄ KOSKAAN MILLOINKAAN heikko. 

Kaiken kaikkiaan olen todennut että viime aikoina elämää on varjostanut musta pilvi. Kaikki mikä voi myös menee perseelleen. Kai se on kausiluontoista? Pakkohan sen on olla. Olenkin päättänyt että otan uuden suunnan ja uuden linjan elämässäni; ei vihaa, ei vitutusta, ei kiukkua. Ei turhia mietintöjä mitä, miksi ja miten. Miksi minä kannan huolta maailmasta? Miksi kiukuttelen asioita vastaan joita en voi muuttaa.

Tämän kaiken lopuksi laitoin anopille viestin isovanhempien päivästä. Leikkiköön mummua, päteköön kun paikan saa. Ei se minulta pois ole. En minä halua olla äitini kaltainen marttyyri. En halua olla kenenkään kaltainen marttyyri. Mutta hitto vieköön, sen pirullisen, kovaluisen, selviytymistahtoisen minän minä tahdon takaisn ja PIAN! Minä ja tämä herkkänahkainen akka emme sovi samoihin kuoriin. Ehei! Ja nyt, hyvää lauantaita ja se on moro!