Vai miten se vanha lause vaiko sittenkin pätkä laulusta menee. Jostain kumman syystä tuo lausahdus oli tänä aamuna ensimmäisenä mielessä kun silmäni avasin. Ei, ei olo ole mitenkään synkkä, masentunut tai apaattinen, enemmän ehkä tuumaileva, miettivä, ihmettelevä. Lähinnä kuoleman väistämättömyyden vuoksi, siksi, että se ei katso kenet vie sen enempää kuin sitäkään, kenen kohdalle niitä poisannettavia kertyy.

Tuntuu, että osa tutuistani elää elämää, jota kuolema ei kosketa sen kummemmin. Toki se vanha sukulaismummo nyt kuoli silloin ja silloin, samoin se isän setä, mutta ne omat läheiset ja ystävät, ne ovat hyvissä hengen ja sielun voimissa vuodesta toiseen ja vasta sitten joskus, kun itsekin on vanhempi ja varttuneempi, joutuu miettimään läheisenkin poistumista. Jotkut taas tuntuvat elävän elämänsä niin, että se kuolema tosiaan kulkee kintereillä koko ajan.

En minä ole vihainen kuolemalle, en katkera enkä pidä sitä pahana asiana, pelottavana tai kiellettävänä. Se on yhtä luonnollinen osa ihmisen elämää kuin syntymäkin. Mutta epäreiluna minä sitä monesti pidän. Epäreiluna, epäoikeudenmukaisena. Kuinka epäreilulta tuntuukaan ajatus siitä, että itse kuolisin nyt. Ei siksi, että itseltä jäisi jotain kokematta ja näkemättä, vaikka toisaalta jäisihän siinä, vaan enemmänkin siksi, että pienin lapsistani ei oppisi tuntemaan minua. Siksi, että lapsillani ei olisi enää sitä äitiä jonka tukeen ja apuun voisi aina luottaa. Äitienpäivinä he joutuisivat toteamaan, että äidille pitää viedä ruusuja haudalle.

Kyllä, kuolema on liikkunut mielessäni monesti elämässä koettujen tapahtumien, nähtyjen asioiden ja kuoleman kohtaamisten vuoksi. En minä silti mieti yleensä omaa kuolemaani, en sittenkään, että joskus se on varmasti edessä. Enkä silti mieti kuolemaa päivittäin, en edes viikoittain, tuskin edes vuosittain. Nyt mietin sitä jälleen, sillä niin, ystävämme kuolee, ei hitaasti eikä varmasti, ainoastaan varmasti. En tiedä, onko siihen kenelläkään meistä sen enempää kuin hänen perheelläänkään, aikaa valmistautua viikko, kuukausi vai puoli vuotta. Mitä todennäköisemmin aikaa on vähän.

Tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta. Miksi nyt, miksi? Juuri kun kaikki on niin kuin he ovat toivoneet, miksi nyt? Ja miksi juuri heille? Tiedän, tiedän, kuolevan ihmisen tehtävä maan päällä on täytetty, mutta miten se ei lohduta nyt yhtään? Onko hänen tehtävänsä ollut omaa lastaan kohtaan muka vain ja ainoastaan siittää tämä, jäädä kuviksi perhealbumiin, muistoiksi joita lapselle kerrotaan. Onko hänen tehtävänsä ollut olla aviopuoliso vain hetken, rakastettu vain hetken.

Ei, en minä todellakaan väitä, etteikö ihmisen kuuluisi kuolla kun sen aika tulee, mutta epäreilua. Sitä se minusta on silti. Kovin kovin epäreilua.