Minun hätäni on niin suuri, etten edes tiedä mistä lähtisin sitä purkamaan. Aloitin tänään aamulla postauksen jossa olin toteamassa kuinka tämä viikko on ollut helpompi ja epäilen jo, että onko ajatukseni siitä että junnulla olisi ADHD kuitenkin tuulesta temmattu.

Ja nyt en osaa edes selittää kunnolla mitä ajattelen. Antakaa ADHD, antakaa tarkkaavaisuushäiriö, kunhan annatte jotain joka kertoo minulle siitä että tulevaisuus on edessä. Että asiat muuttuu paremmiksi, että lapsen on parempi olla. Että lapsi on lapsi.

Että hän ei ole se, joka hyppää parvekkeelta alas. Että hän ei ole se, joka ei osaakaan elää itsensä kanssa. Että saan pitää hänet, tuossa, lähellä. Minua pelottaa. Aivan eri tavalla kuin koskaan ennen. On pelottanut ennenkin, en väitä, mutta nyt. Tämä pelko syö sisältä. Vie palan kerrallaan. Tekee puolustuskyvyttömäksi, vie uskon huomiseen.

Minä olen joskus ollut paikalla kun ihmisen pää menee osiksi. Ihmiset, jotka ovat sen kokeneet, tietävät mitä tarkoitan. Ei, minun pieni sankarini ei ole mennyt osiksi, ei ole hajonnut, ei ole muuttunut kappaleiksi. Mutta siinä rajalla kuljetaan, siinä rajalla kun olemassa oleva ihminen katoaa.

Minun poikani. Onko väärin kysyä että kestänkö minä sen? Eikö tärkeämpää ole miettiä, kestääkö hän sen? Minua pelottaa. Pelottaa niin perkeleesti. Pelottaa että pystynkö sittenkään olemaan se, johon hän voi turvautua? Riittääkö se? Olenko minä vielä joskus se äiti, joka toteaa lapsensa lähteneen. Oman käden kautta.

Pelottaa. Kai minulla on oikeus siihen?