Kovin pieniä ovat asiat jotka puristavat sydämen onnesta soikeaksi. Eilen illalla nukkumaan mennessä irkku koki sellaisen hetken, tunsi kuinka onni pyyhkäisi ylitse, asettui joka sopukkaan ja irkku ei voinut kuin istua ja nauttia siitä onnen hetkestä. Sängyn reunalla, hiljaisuudessa, kuunnellen lasten hengitystä. Hyvä, ettei onnenkyyneleet nousseet silmiin, kun kuuntelin speden vapaata hengitystä. Junnun rauhallista ja yskätöntä unta. Niin pientä, mutta muutaman huonon ja tukkoisen päivän jälkeen niin suurta.

Aamu onkin sitten taas toista. Tämäkin päivä taitaa kuulua kategoriaan erittäin huono. Junnu heräsi yskään. Siihen, ettei pelkkä yskiminen riittänyt poistamaan kaikkea yön aikana keuhkoputkiin kertynyttä limaa. Nenä ei vuoda, ei sen puoleen silmätkään, mutta limaa on, sitä on niin paljon, että ainoa tehokas keino sen poistumiseen tuntuu olevan sponttaani oksentaminen yskimisen päälle. Ei kivaa. Ei alkuunkaan. Avaavaa kuluu mutta ehkäpä tämä tästä kun nuo lisurit ehtii vaikuttamaan.

Spede sen sijaan on parempi. Silmät ovat normaalit, ei luirua enää näkyvissä alkuunkaan. Nenä nyt ei hääviltä vieläkään näytä, sen verran reippaalla vauhdilla nenäntuotokset kuivuvat nenän alle, että lämpimällä vedellä viruttelua joutuu harjoittamaan muutaman kerran päivässä. Yskä on onneksi muuttunut lohkeavaksi ja hengitys on kireää vain aamutuimaan ja päiväunien jälkeen. Kireää. Olisikohan oikea sanamuoto ahdistavaa? En tiedä, minusta se on kireää. Tiukkaa. Jotenkin nuo sanat kuvaavat sitä paremmin.

Tästäkin huolimatta toivon samanlaista onnenhetkeä illaksi kuin eilen. Sellaista hetkeä, jolloin voin vain istua sängyn reunalle ja kuunnella kuinka kumpikin pikkumies hengittää rauhallisesti, vapaasti ja nauttien.