Niin harvoinpa se päivä siitä juurikaan kirkastuu... Vaikka hetkellisesti jo näytti suunta ylöspäin olevankin. Ja niinhän se tuppaa yleensä menemään, että huonompaa kohti vain mennään. Aamu oli siis takkuinen. Kertakaikkiaan. Itsellä aivan järjetön v-tus päällä. Sitä on harvoin viime aikoina näkynytkään.

Ja tietysti, koska ilmassa oli runsas v-tus, niin luonnollisestikin vähin erin rinnalle hiipi armottomat niksat. Ja ne ovat olleet viimeisen kolmen-neljän viikon aikana vielä harvinaisemmat vieraat. Nyt ne iski päälle sataa jo pari tuntia aamunikotiinitabun jälkeen. Rytmihän on ollut tabuissa jo useamman viikon minulla aamu- ja iltatabu ja joskus saattanut mennä lisäksi iltapäivätabu. Tänään olikin tabu kaksi suussa jo ennen puolta päivää.

Koko tenavalauma ollut perjantaifiiliksissä koko päivän, eli vielä tavallista levottomampia ja riitaisampia. Ja koska suunta siis hetkellistä nousua lukuunottamatta selvästi laskussa niin kuinkas kävikään. Ennen kahta olikin jo kukkamaljakko keittiön pöydältä nurin, kiitos riitelevien pienimpien sisarusten. Tulppaanit tiputtivat lennossa terälehtensä pitkin keittiötä ja vettä lainehti pöydän lisäksi lattialla. Luonnollisestikin koko komeuden kruunasi isompien poikien kännykät, ihme että eivät menneet rikki vaikka vettä niistäkin sai kuivailla.

Hoitotytöt ovat olleet koko viikon kotosalla, mutta hoitopoika taas luonnollisestikin vahvuudessa. Tänään hoitopoikaankin sitten iskenyt pitkän hoitoviikon kenkutus eli pientä jäynää ollut koko ajan ilmassa. Junnu kun touhuaa aika paljon kaverinkin paikalla ollessa omiaan, niin tänään onkin sitten hoitopoika tökkinyt ja lykännyt jalkaa keskelle toisen leikkiä, muunmuassa. Puhumattakaan niistä kaikista pienistä auton tai leimasimen toiselta "salanappauksista". Kääk!

Viimeisen kaksi tuntia, siis kaatuneesta maljakosta ja välipalariehumisesta asti, olen vain haaveillut siitä että kello tulee neljä, hoitopoika haetaan kotiin ja minä voin hilppasta kerrosta ylemmäs, komentaa ukon alas omien seuraksi ja mennä pienille päivätorkuille ja oman itseni nollaamisille. Vaan niin. Puoli tuntia sitten, siis hieman puoli neljän jälkeen, kännykkään tuli viesti hoitopojan isältä. "En kerkee poikaa hakee ennen kun puol viis aikaisintaan"... Se suunta, se suunta. Selvästi alaspäin.

Kuinka moni kauppa, pankki, apteekki tai virasto pitäisi oviaan auki puoli tuntia pidempään siksi, että asiakas, vaikka sitten kuinka maksavakin hyvänsä, ilmoittaisi ettei ehdi asioimaan aiemmin? Olen toki ilmoittanut vanhemmille, että tilapäisesti heidän töidensä vuoksi voin joustaa hakuajassa, joka on siis 16.00, kunhan siitä ilmoitetaan hyvissä ajoin. Onko puoli tuntia aiemmin hyvissä ajoin? Onneksi ei ollut sovittuna mitään menoa itselle, ei oman itseni sen enempää kuin lastenkaan puolelta.

Olen kohta kolme vuotta hoitanut muiden lapsia. Ja sanonpa vaan, että koskaan ikinä milloinkaan ennen nämä hoitoajat tai sopimukset eivät ole niin paljon lipsuneet kuin tämän oman siskonpoikani kanssa. Mitään alkuperäisistä sopimuksista ei vanhempien puolelta ole kunnioitettu, ei sitä että poika on kotona silloin kun vanhemmat ei ole töissä, ei hakuaikoja, ei omien lasteni sairastelujen ajaksi sovittua hoitopojan muualle järjestämistä.

Hullua? Hoitotytöt on haettu näinä kolmena vuotena maksimissaan neljä kertaa myöhässä ja silloinkin aiheuttajana on ollut täysin vanhemmille ylivoimaiset esteet kuten tietyöt tai liikenneruuhkat. Ja koskaan en ole joutunut kuuntelemaan sellaista selkeää vinoilua siitä kuinka hankalaa on järjestää lapsia muualle hoitoon junnun taysin käyntien, lääkäreiden tai sairauksien takia. Jopa nämä juuri alkaneet omat neuvolakäyntini ovat olleet työn takana pojan vanhempien järjestää.

Jokainen voi kuvitella kuinka helpottunut tulen olemaan sinä päivänä kun äitiysloma alkaa, tai hoitopoika siirtyy tarhaan.