Oikeammin, siirtynyt. Se vasemman jalan superturvotus. Se on nyt palannut oikeaan jalkaan. Ne joilla on ollut massiiviturvotusta jaloissaan, tietää mitä tarkoitan, kun sanon että aamulla kerrosta alemmas siirtyminen oli helvetillistä. Tuntui, ettei jalka kertakaikkiaan anna periksi taipua sen verran kuin askelman alaspäin astuminen vaatii. Iho on kuin pingotettu lakana. Varpaanvälit on enää viivat ja nilkka on muotoutunut pussiksi. Pitäisiköhän ilmoittautua "miss säihkysääri"-kisaan?

Tai norsukarkeloihin. Olo muuten on ihan ok, ei valitettavaa, ei pauku eikä pistele. Ei tee huonoa eikä silmissä välky. Pännimistä on tosin ilmassa havaittavissa, syykin selvä, akka kaipaa toimintaa. Siis fyysistä toimintaa, mieluiten juuriharjalla, mopilla ja räteillä tehtävää. Vaikkakin akka tietää, että ei käy. Ei toimintaa luvassa. Ja se jos mikä on ärsyttävää, tietää omat rajoituksensa. Tai niin, jättää tekemättä siksi että pelkää tekevänsä hallaa. Jos minä olen kerran pystynyt tätä vauvaa mahassa panttaamaan ihan kohta 30 viikkoa niin en kai mene riskeeraamaan sen siellä köllöttelyä enää tässä vaiheessa.

Teinin rippijuhlien jälkeen sitten onkin jo täysin eriasia. Sitten sopii tulla minun puolestani, vaikka se tietääkin mitä luultavimmin keskolareissua. Mikähän siinäkin on, että kun tarpeeksi kauan kärvistelee tämän olon kanssa, ja tietää että vauvalle olisi paras saada olla tuolla mahassa niin pitkään kuin kuuluukin, niin jotenkin sitä ei enää toivo että se siellä pysyy täyden ajan. Elää toivossa että se tulisi sieltä aiemmin, keskola tuntuu pienemmältä uhalta kuin vauvan mahassa olo. Kai se on sitten vain tämä väsymys tähän omaan oloon.

Kyllästyminen siihen että olo on kuin sotanorsulla. Kyllästyminen siihen, että päivät on tasaista harmaata mössöä eli makaa, istu, makaa istu makaa istu.....

Perskuta. Minä saatan istua ja maata, mutta soltut ei, menenpä taas lähettämään ne ryöstöretkelle ettei nekin löysty.