Kyllä se on merkillinen kapine, äidin sydän. Eilen vietettiin selvääkin selvempää pelottelupäivää. Eikä se pelko vieläkään ole hälvennyt, mahtaako ihan hetkeen vielä edes hälvetä. Aamulehti kun kertoi karua tarinaa illalla. Mitäpä siihen sanoisi, ainoa mitä voi tehdä on toivoa parasta ja pelätä pahinta ja niin, sen pelon kanssa pitää osata olla. Ja mieluiten hiljaa, sanomatta sanaakaan. Lapsilla mokomilla kun tuntuu olevan korvat selässäkin. Jopa eri kerroksessa kuin itse olet.

Iltasella soi puhelin, ukon sisko, niiden junnun ja prinsessan symbioosiserkkujen äiti, soitteli. Kyseli junnun vointia. Junnun rinnakkaisluokkalainen serkkutyttö kun oli, normaalista poiketen, ottanut kahdesti päivällä avaavaa. Valitellut että rintaan pistää. Kuumemittarikin alkoi vähin erin osoittaa ettei tytön nuopat silmät olleet pelkästään väsymyksen tuotosta. Kummallinen sairaus oli iskenyt, sikäli kummallinen että pienintäkään merkkiä nuhasta saati yskästä ei näkynyt, mutta lämpö lähti nousuun ja rintaan pisti edelleen ajoittain.

Elämme siis odottavalla linjalla mihin suuntaan tauti lähtee kehittymään. Eihän tuon ole mikään pakko olla edes lenssua, mikälie kuumepiikki, avaavan otonkin pystyy hyvin selittämään sillä että neidille vaihdettiin juuri lääkemuoto ja onhan se hienoa ottaa kiekosta entisen babyhalerin sijaan. Silti. Inhottavaa. Pirkanmaalle saapunut sikis ei mitenkään helpota oloa, ei sen puoleen sekään että junnunkin rokotus on edessä vasta ensi tiistaina. Helpotusta ei tuo myöskään tieto siitä, että rokotuksesta kestää kaksi viikkoa ennen kuin immuniteetti on saatu. Hittolainen.

Junnu oli luonnollisestikin näppäränä poikana onnistunut kuulemaan osan puhelusta. Osan äidin ja isin puheista päivien aikana. Osan uutisista. Osan opettajien ja kouluhenkilökunnan puheista. Pari tuntia puhelun jälkeen junnu meni nukkumaan vain palatakseen keittiöön äidin helmoihin hetken kuluttua itkien. Kuolema pelottaa. Oma, äidin, isin, isomummunkin. Onko se isomummu muka siellä haudassa, taivaassahan sen pitäisi. Ja entä se siskon gerbiili joka haudattiin viikko sitten. Jos hän kaivaa, onko se vielä siellä. Ja jos on, niin miten se muka taivaassakin on.

Selitä siinä järkevästi asiaa niin että lapsikin sen ymmärtää. Äiti päätyi vaihtokuoriin. Että kyllä se gerbiilinkin kuori siellä on, mutta sille oli taivaassa uudet kuoret joihin se gerbiilin mieli meni. Kuten isomummullekin. Uudet kuoret joihin mummun sielu sujahti. Uudet ja terveet kuoret joilla voi vaikka heittää volttia jos siltä tuntuu. Onneksi selitys hyväksyttiin, vaikka edelleen suretti että onko äiti sitten aikanaan odottamassa kun junnusta itsestään aika jättää. Tottakai on. Siellä on kaikki jotka ovat lähteneet aiemmin. Hymykin sujahti pikkuhiljaa itkeville kasvoille kun viimeisinkin asia oli varmistettu: tarvitseeko taivaassakin siivota?

Elämä on merkillistä. Kuolema vielä merkillisempää. Voi pieniä ihmisiä jotka tämän aikuisiin pesiytyneen pelon keskellä joutuvat elämään. Itse olen päättänyt että pelkoa en näytä, yhtäkään uutista tai sanaa sikikseen liittyen en enää sano junnun aikana. Olkoon tuo sitten luettavissa vaikka ylisuojeluksi, tosiasioiden kieltämiseksi tai ihan miksi tahansa, herkkä lapsi miettii muutenkin niin paljon Jumalaan, Jeesukseen, kuolemaan, elämään ja taivaaseen liittyviä asioita että ei liene tarpeen niitä lisätä.