Väsymystä pukkaa. Masennusta pukkaa. Kurjuuttaa pukkaa. Niin ja vtutusta. Vaikkakin junnu jutut ratkesi, ainakin toistaiseksi, parhaalla mahdollisella tavalla niin silti. Missä menee raja? Paljonko pienen ihmisen niskaan voidaan kaataa sontaa? Sillä siitähän tässä on kyse, lapsihan siitä eniten on kärsinyt.

Ja samalla haluan kysyä sitäkin että missä kohtaa menee raja äidin kiusaamisessa? Työssäoppimisjakson päällimäiseksi mauksi suussa jäi pska, ei siksi että jakson aikana en olisi päässyt tekemään, pätemään ja olemaan, nauttimaan omasta luokasta ja oman luokan open luottamuksesta, vaan siksi että sitä määritti erikoisen paljon junnun opettaja touhuineen. Oikeasti. Ja minusta pitäisi tulla tämän alan ammattilainen vaikka mieli tekisi lähinnä itkeä open ja luokan toimimattomuutta. Siis junnun kohdalla.

Ja koska tilanne on tämä kuin on niin mikä onkaan lopputulos; olen jäänyt miettimään onko tämä sittenkään se mihin minä kuulun? Ei siksi että epäilisin kykyjäni toimia lasten kanssa vaan siksi että epäilen kykyjäni pysyä haluttuna työntekijänä tässä kaupungissa. Kuviot on sovittuna jo kevääksi ja jopa ensi syksyksi; harjoittelut, luokat, ekan näytön vastaanottajat. Mutta minä olen ennen kaikkea junnun äiti.

Sulkeeko se nämä ovet? Jääkö minulle ovia auki? Ja jos jää niin mihin? Enkö taaskaan päässyt niin haluamani linjan mukaan kuten en ennenkään? Enkö vieläkään saanut sitä kultalusikkaa suuhuni? Prseestä. Ja minä sentään YRITÄN edelleen!