Väittävät. Tiedä sitten. Ainakin tuntuu ettei tänä aamuna korvien välissä liikennettä juurikaan ole. Laiskottaa, niin maan perusteellisesti. Vaan ehkä tuo johtuu kahvin puutteesta. Ei tiiä. Yö oli mielenkiintoinen. Tai oikeammin aikainen aamu, se oli ihan liki ettei irkku hilannut itseään pystyyn jo kuudelta. Olisi ehkä ollut syytä, mutta jotenkin se nukkumatti sitten vieläkin kalautteli nuijallaan. Spede näet heräsi tissille viideltä. Nukahti takaisin, kunnes havahtui jälleen ja tällä kertaa siihen, että junnu istui sängyssään ja itki. "Onko suklaassa myrkkyä". Ja keskustelu jatkui itkun siivittämänä, kun äiti ei tajunnut että junnu tarkoitti myös MUITA suklaita kuin niitä joita nyt on syöty.

Hieman ennen kuutta makkari hiljeni uudestaan, sen jälkeen kun junnu oli vakuutettu suklaan myrkyttömyydestä ja saatu siirtymään isänsä paikalle Speden viereen. Ensin ei uni tahtonut tulla irkulle uudestaan, mutta kyllähän se sieltä sitten taas... Tästä myrkkykeskustelusta tuli jälleen mieleen, että pitäisikö minun viedä junnu jo kohta johonkin pelkopolille? Kauhukammioon? Johonki? Kunnes tajusin, että jaa niin, samanlainen kammo oli loppukesästä, silloin kohteena oli sähköjohdot. Silloin kammoa kesti kuukauden kaksi, ehkä nyt käy samoin?

Ja se kammo kuulkaa vasta hauska olikin. Kun meilläkin menee noita sähköjohtoja mm parin kynnyksen edessä. Ja ne jos jotkut oli pelottavia. Kun niiden yli piti kävellä. Ja kun keittiössäkin, ruokapöydän vieressä oli pistorasia työvalaisimen päässä. Sähköä! Kuinka siinä uskaltaa ollenkaan syödä? Eli eipä tämä juuri siitä nyt eroa, junnun kammot näemmä kestävät aikansa ja kohdistuvat näkymättömiin asioihin. Olemassa oleviin, mutta näkymättömiin. Kuvittelisin, että jos kammot ei ikuisuutta kestä vaan menevät ohi, niin nehän saattaa olla ihan terveellinenkin juttu kasvussa ja kehityksessä. Siis kuvittelisin. Varmahan en voi olla.

Tänään Speden piti tai pitäisi mennä kummitädille yökylään. Homma on vain aivan auki vielä ja suoraan sanoen, irkulla ei ole erikoisemmin halua poikaa sinne antaa nyt. Sikäli homma on auki, että kummitäti soitti eilen, hänen nuorimmallaan oli ollut ripuli ja lämpöä uudenvuodenyönä, mutta nyt poika on jo kunnossa. Että hän kyllä ottaisi Speden, mikäli hän tai isommat ei tule kipeiksi. Tämä nyt ei kuitenkaan ole se syy miksi en poikaa olisi antamassa, syy on paljon itsekkäämpi. Minen tahdo. Tahdon pitää sen lähelläni. Kaksipiippuinen juttu, toisaalta äidin ja vauvan suhde on niin symbioottinen, ettei sitä saisi sotkea turhilla yökyläilyillä silloin jos siltä ei tunnu, mutta toisaalta.

Hyvää se tekee silti olla välillä yksi yö erossa. Se tekee hyvää äidille ja niin hullulta kuin se kuulostaakin, se tekee hyvää myös vauvaa ajatellen, sillä silloin tämä luo niitä läpi elämän läheisinä kestäviä suhteita. Näin minä olen huomannut. Teini joka ei juurikaan enää tätä nykyä kummitätiään tapaa, pitää tätä kuitenkin yhtenä läheisimmistä ihmisistään, ja luultavasti vain siksi että kun teini oli vauva, kummitäti oli jatkuvasti meillä. Olipa teinikin tuolla yökylässä kerran tai kaksi silloin ihan pienenä. Ja se jatkuva yhdessäolo kummitädin kanssa loppui kun muutimme muualle teinin ollessa vuoden. Eli silloin vauvana se on luotu koska sen jälkeen tapaamiset on ollut miten sattuu, välillä on nähty taajempaan viime vuosina, mutta välillä taisi mennä parikin vuotta niin että tapaamiset oli yhden käden sormilla laskettavissa.

Jahas, menee kasvatuspoliittiseksi puheeksi tämä. Painelen siis kahvia juomaan ja päivän askareita aloittamaan. Se on moro ja peersdaakia vaan itse kullekin!