Josko sitä nyt ehtisi kunnolla istumaan hetken. Koko aamupäivä ollut yhtä kiitolaukkaa keittiön puolella lisättynä normaalilla junnun viennillä ja haulla ja speden ruokkimisilla. Tiedättekö, kuinka paljon päivän aikana ehtisikään jos ei tarvitsi keskeytellä omia touhujaan milloin minkäkin muihin perheenjäseniin liittyvän homman takia.

Oli miten oli, eilinen se vasta kiitolaukkaamalla menikin. Olimme leikkurilla himpun ennen kahtatoista, irkun kädet oli siihen mennessä venyneet ainakin metrin mittaisiksi kun en perkule ottanut rattaita mukaan. Toisaalta hyvä olikin etten ottanut, vaikka kuinka leikkuriin pääsikin hissillä oli matkalla silti yhdet muutaman askelman jyrkät rappuset. Kiva. Ja tottakai kun on kyseessä keskikaupunki, ei toivoakaan että autoa olisi voinut edes pysäyttää siedettävän kävelymatkan päähän leikkurista. Ehei.

Niinpä irkku roikotti tonnin painoista, no ei ehkä ihan mutta siltä se tuntui kun hissiin asti päästiin, spedeä pari-kolmesataa metriä autolta sinne hissiin. Leikkuriin päästiinkin sitten liki samantien, hätinä ehdittiin pariin leluun tutustua odotustilassa. Anestesialääkäri kävi juttusilla ja sanoisinko että tunnelma oli levollisen rauhallinen kyseisessä paikassa. Ihmeiden aikakaan ei ole ohi, toisin kuin yleensä, spede ei vierastanut ketään vaan lähti vauhdilla kävelemään leikkaussaliin hakemaan tulleen hoitajan perässä.

Suonet kämmenselkämyksissä ei tietenkään olleet tulleet näkyviin puudutuslaastareiden alla ja kuten anestesialääkäri jo odotustilassa käydessään epäilikin, oli järkevintä ottaa lentäjänmaski käyttöön ja sammuttaa pieni ihminen sen avulla. Puolisen tuntia oli arvio jonka operaatio ottaisi siitä kun spede nukahti siihen kun hän alkaisi siihen malliin heräillä heräämössä että äiti tultaisiin hakemaan paikalle. Ja pah!

Ei varmasti mennyt lähellekään puolta tuntia siitä kun pääsin odotustilaan ja sain kaivettua kirjan kouraani. Hyvä jos kaksikymmentä minuuttia. Spede oli reppana aivan sekaisin heräämössä, se nukutus kun saattaa sotkea toiset lapset pidemmäksikin hetkeksi. Hiki vain valui kun pidin rimpuilevaa, vääntelevää ja huutavaa spedeä sylissä niin ettei tämä täysin sotkeennu tippaletkuun. Anestesialääkärikin kävi kurkkaamassa tilannetta, sen verran kauan siinä ehti mennä ennen kuin poika tolkkuuntui.

Hoitaja laittoi vielä satsin kipulääkettä lisää anestesialääkärin kehotuksesta vaikka jo leikkurissa lääkettä oli mennyt tipassa, suppona ja heräämössäkin kahdesti kanyylin kautta. Varsinainen elefanttikuuri. En tiedä olisiko se kolmas kanyylin kautta annettu lääke sitten auttanut asiaa, mutta ei aikaakaan kun spede lopetti rimpuilun ja alkoi selvästi rauhoittua. Lopullisen tempun teki äidin kännykkä jonka pieni sai hypisteltäväkseen.

Jos kohta herääminen olikin ollut vaikeaa, sen jälkeen kaikki olikin turhankin iisi piisi termiitille. Hetken perästä oli jo pillimehu juotu, jogurtti syöty ja kuten spedellä normaalistikin, kova kiire päästä liikkeelle. Hoitaja joka oli aiemmin epäillyt, että joudumme varmaan olemaan pidemmän kaavan mukaan tarkkailtavana, totesi saman kuin äiti. Parempi kutsua hakija paikalle ennen kuin spede kypsyy täysin siihen ettei saa juosta koko leikkuria ympäri.

Ja tääs äiti riepotti tonnin painoista tenavaa sen muutaman sata metriä, tenava tuntui nauttivan täysin siemauksin Hämeenkadun hulinasta. Kotona poika oli onneksi rauhallinen koko loppupäivän, söi jäätelöä, viiliä ja muutaman palan banaaniakin vielä illalla ja sammui kuin saunalyhty iltalääkkeet saatuaan sänkyynsä jo ennen iltakahdeksaa. Normaalistihan spede menee nukkumaan puoli yhdeksän kanttiin mutta nyt oli kyllä ollut niin pitkä päivä että irkku ei todellakaan viitsinyt venyttää sitä yhtään mihinkään suuntaan.

Kummallista kyllä, spede ei herännyt yöllä kertaakaan, siihenkin kun olin varautunut. Ja vielä kummallisempaa, kaveri nukkui kuin tukki aamuseitsemään vaikka olin illalla varma että nyt herätään jo viiden jälkeen kukkumaan kun niin aikaisin nukkumaan laitettiin. Tänään onkin sitten oltu jo ilman kipulääkkeitä ja syöty normaalisti kunnon ruokaa. Päiväuniaikaakin hieman mietin aamusta mielessäni, että mitenkähän käy, jäikö joku kammo kun eilen päiväunille nukahdettiin maski kasvoilla ja herättiin vajaan puolen tunnin päästä pönttö sekaisin.

Jaarsumma mitä, poika söi sapuskansa ja käveli, kyllä, käveli ihan itse sänkynsä viereen kädet ojossa odottamaan että pääsisi päiväunille. Siis MITVIT? Todella positiivinen kammo jäi, jos tuo on se kammo, aiemmin kun pojan on aina saanut kiikuttaa sänkyyn ruoan jälkeen ja toisinaan unta on koetettu vastustaa parhaansa mukaan.

Näyttäisi siis siltä, että homma meni kertakaikkisen putkeen ja täytyy todellakin toivoa, että mitään jälkiseuraamuksia ei tule. Kitarisa oli tosiaan ollut aika julmetun kookas, korvat sen sijaan oli puhtaat ja kunnossa. Putket oli silti laitettu kumpaiseenkin korvaan. Toivottavasti korviin menevät räkikset on nyt ohi. Arvatkaapa oliko vaikeaa muistaa illalla etten antanut estolääkettä. Sama ongelma vaivasi vielä tänäkin aamuna.

Ja nyt taidan siirtyä syöttelemään jälleen kerran sitä eilen lähes nälkään tapettua penskaa, joka muuten yritti kalvaa äitinsä polvesta palan ennen leikkuriin lähtöä. Ei ole helppoa olla pieni ja ruoalle perso poika jos ei saa moneen tuntiin sapuskaa.