3:53. Mikä hiivatin aika se oikein on? Edellisenä yönä oli aivan sama juttu, 3:53 tämä tuijotteli kelloa ja totesi ettei kyllä oikeastaan edes nukuta enää mutta kuka hiivatti nousee ennen neljää. Enkä noussut, kiskoin vain peittoa paremmin ympärilleni ja väkisin pakotin itseni uudelleen uneen. Ihan yhtä levotontakin oli kuin edellisenä yönä joten tässähän alkaa ihan aikuisten oikeasti ihminen olla puutunut. Vaan ei kuulkaa auta!

Eilen, sen aamuisen parin tunnin oman olon kuulostelun jälkeen, päätin että olo on ihan suht hyvä. Latailin pyykkikoneen kiikutettuani speden hoitoon, nappasin buranan naamariini ja totesin että aivan sama, minähän menen kotvaksi siivoamaan kun mittarikin asettui näyttämään alle 37 asteen lukemia. Nappasin matkalta nuorimman siskon kohta kolmeviikkoisen pikkumiehen kanssa kyytiin, piipahdimme nesteen kautta siskon kipaistessa sieltä himpan evästä ja kas, en voinut kuin ihastella remontoitua torppaa.

Ukon nuorimmalla siskolla on kuulkaa kokolailla minun uusi keittiöni. Kyllä! Oikeastaan keittiökaappien väri on ainoa joka ei ole minun mutta kaikki muu aina saareketta myöten, ihan selvästi minun. Ja vaatehuoneenkin voisin ottaa itselleni. Puhumattakaan eteisen liukuovikaapistoista. Niin ja lattioista. Ihana! Kyllä kuulkaa kelpasi ottaa rätti käteensä ja ryhtyä puunaamaan pölyjä seinistä, katoista ja kaapeista.

Yllättävän paljon siinä saatiin aikaan vaikka aikaa ei ihan kamalasti käytettykään, totesimme näet että jätämme suosilla loput seuraavalle päivälle. Osasyy toteamukseen oli se ettei pikkumies tahtonut enää luopua äitinsä suomista etuuksista ja sekä pikkumies että äiti oli väsyneitä, edellinen yö kun ei ollut todellakaan mennyt heillä nukkuessa. Niinpä poistuin paikalta hyvissä ajoin, kurvailin kotiin ja totesin olohuoneen nojatuoliin jo ehtineelle junnulle että jahas, eiköhän mennä taas.

Junnu näet yllätti äitinsä vähemmän iloisesti maanantai-iltana ja kotiutui adoptiolapselta ilman rillejä. Ne kun oli ihan itsestään vääntyneet jälleen kerran. Siis ei, sanka EI ollut jäänyt kiinni mihinkään, ne oli vain vääntyneet ihan kesken kaiken menon. Ihan varmasti. Jälleen kerran Specsaversilla tehtiin taikoja ja kas, ne rillit saatiin oikeaan asentoon ilman että kuului napsahduksia. Voi plääh. Optikolta pyörähdimmekin kaupalle ja siitä sitten jo sujuvasti spedeä noutamaan ja kotona pääsinkin sitten toteamaan että ruoanlaitto olis ehkä pop.

Sen verran se rätti kourassa heiluminen puudutti että saatuani pyykki- ja tiskikoneet päälle ja ruoan valmiiksi olinkin ihan rättipoikkikuitti. Olin toki suunnitellut näyttäväni kototorpallekin imuria, meillä kun oli eteiseen rantautunut jälleen joku merkillinen kivikko mutta en minä juuri sillä hetkellä sitten jaksanutkaan. Sen sijaan käytin aikaani rakentavasti kutoen ja tuijottaen telkkaria. Just. Vasta penskojen iltapalan aikaan aloin olla taas siinä pirteystasossa että jaksoin heilauttaa keittiön ja eteiset imurilla, olohuoneeseen asti en jaksanut mönkiä.

Illalla uni ei sitten ottanutkaan tullakseen vaikka kuinka puolikuolleena sänkyyn siirryin kympin kanttiin. Täysikuulla saattoi olla oma osansa asiassa, minä olin puolihorteessa vielä puolen yön jälkeenkin. Ehkä ensi yönä jo nukuttaa ihan tosissaan? Ja ehkä ensi yönä spedekin nukkuu ihan tosissaan? Epäilen tosin, tähän kun on pesiytynyt aikamoinen nuha joka ei niinkään kiusaa päivällä mutta annas olla kun lapsi heittää makuulleen; nokka on tukossa liki nonstoppina ja tottahan sitä tukkonokkaa herätään manailemaan pitkin yötä. Argh!

Tänään rutistetaankin sitten ihan tosissaan siellä nuorimmalla siskolla. Josko saisi kaiken kuosiin niin nämä voisivat sitten vaikka viikonlopun aikana tehdä muuttoa? Onhan tämä heidän pikkumiehen alkutaival ollut sikäli himpan ikävä että nuorimman siskon mies on, järjestääkseen aivan ihanan yllätyksen, ollut talolla remppaamassa kaiken töiltä ja pakolliselta nukkumiselta ylijäävän ajan tämän pari viikkoa minkä sisko ja pikkumies on ehtineet olla kotona.

Kummasti se heidän kaikkien elämä rauhoittuu kunhan saavat itsensä asettumaan aloilleen rempattuun torppaan, ne loput jäljellä olevat remppahommat kun on sellaisia että ne voi tehdä siinä asumisen lomassa ilman että asuminen saati hommat häiriintyy millään tavalla. Voi kyllä minä hykertelenkin mielessäni tyytyväisyyttä tämän asian kanssa!

Vaan jaa, olisko tämä tässä tällä erää? Voisin kietaista vielä muutaman kupposen kahvia naamariin, olo kun ei ole mikään maailman virkein, ja lukaista kenties aamulehden ja muutaman blogin joutessani. Ulkona näytti niin kovin kovin ankealta, auton katto oli umpijäässä joten ush, taitaa olla aika kaivaa pitkät kalsarit esiin myös meidän ei-vilukissoille. Helketti soikoon, sieltä se talvi vaan joka vuosi tulee vaikka kuinka olen pyrkinyt manaamaan sen loitommalle.

Se on siis moro ja viettäkää kivakivakeskiviikko! Minä tulen totta tosiaan pyrkimään samaan.