Mitä useampi lapsi, sitä erilaisempi äiti minusta on tullut. Esikosta on kuvia sadoittain vauva-ajalta, taaperoiältä ja vielä ajalta ennen kouluvuosia. Kakkosestakin niitä kuvia on jonkin verran, kolmosesta kuvia ei juurikaan enää ole. Nelosesta on hieman enemmän, vitosesta muutama hassu, spedestä lähinnä ne keskolassa napsaistut kuvat. Rakkautta jokaiselle on silti yhtä paljon, ei kai sitä kuvilla mitata.

Esikon kanssa elämä oli verkkaisaa tämän ollessa pieni. Elämä soljui vauvan, hieman myöhemmin taaperon rytmin mukaan. Ruoat tein alusta loppuun itse, keittelin mehut ja aikaa jäi silti yli. Vielä kakkosesta ja kolmosestakin tuli ruoat tehtyä itse, nelosesta joissain määrin, pari pienintä onkin sitten täysin kasvatettu valmiilla sapuskoilla. Samaa tahtia kaikki ovat silti kehittyneet ja kasvaneet, omia käyriään ja omaan tahtiinsa.

Esikon jokainen uusi taito on kirjattu tarkasti muistiin. Samoin kakkosen ja kolmosen, nelosenkin vielä aika tiiviisti. Vitosen ja speden kohdalla osa on talletettu neuvolakortin takakanteen rasteina, osa on jäänyt merkitsemättä. Muistan silti varsin hyvin koska junnu nousi istumaan tai koska hän otti ensimmäisiä askeliaan. Speden kohdalla jouduin hetken muistelemaan kun se jostain tuli mieleen. Oliko se ennen vai jälkeen yksivuotispäivän.

Esikon itkuja opin aika pian lukemaan, tokan kohdalla se kävi vielä nopeammin, sen jälkeen onkin tuntunut itsellä olevan joku ihmeellinen itkukompassi sisällä joka kertoo heti milloin mihinkin ääneen on syytä reagoida. Tämä sama pätee myös muihin kotona kuuluviin ääniin, oli ne sitten muksauksia, kolahduksia tai kirkaisuja. Minusta on tullut omien lasteni "tulkki". Esikosta näen heti jos joku on vialla, samoin kakkosesta, kolmosesta ja nelosesta. Junnu ja spede on onneksi vielä huolivapaita, isoimmat surut on nälkä, seuranpuute ja väsymys.

Omille lapsilleni minä olen varmasti paras mahdollinen äiti, mutta jonkun toisen lapsen kanssa olisin monesti kuutamolla ilmeistä, eleistä ja äänistä. En hössää, en paapo, mutta hellin, rakastan ja suojelen kuin tiikeriemo omiaan silloin kun siihen on aikuisten oikeasti syytä. En suostu siihen, että eläisin uskoen "ei minun lapset, mutta ne muut" enkä sulje silmiäni siltä totuudelta että minun teinini tekevät virheitä ja kokeilevat rajojaan.

En sano ei, pyydän harkitsemaan. Miettimään, mikä on järkevää ja mikä ei. Pyrin painottamaan sääntöä, jonka mukaan toisia kohtaan pitää toimia kuten itseään kohtaan toivoisi toimittavan. Pienempien kohdalla rajat on helpompi luoda, ei saa tehdä niin, pitää toimia näin tai noin. Ero kahdeksan- ja 16-vuotiaan välillä on huima. Poika 14v keikkuu vielä siinä rajalla jolloin välillä on pakko sanoa ei, joskus pitää käskeä miettimään tarkkaan.

Samaan aikaan minä olen teinien äiti ja taaperon äiti. Ovet paukkuu vihaisten teinien käsissä, kukat lentelee pienen tutkijan jäljiltä. Eskarilla on eskarin elämä, tokaluokkalaisella pilkahtelee ajoittain "ison tytön" huolet. 12v elää sitä tulen ja menen rajojen mukaan elämää. 14v uhmaa sääntöjä minkä ehtii ja se ihan aito teini, 16v, on yhtenä päivänä ajatuksiltaan aikuinen, yhtenä todellakin teini. Kuluttavaa ja samalla palkitsevaa elämää.

Ja näitä kaikkia mietin aika-ajoin, miettien jo valmiiksi sitä, mitä tämän jälkeen? Osaanko sitten joskus olla äiti jonka ei enää tarvitse huolehtia kaiken aikaa. Joka saa tehdä oman tahtonsa mukaan asioita ilman että täytyy ajatella nukkumaanmenoaikoja, ruoanlaittoja, pyykinpesuja tai että täytyy asettaa lapset etusijalle hankinnoissa. Osaanko minä katsoa silloin taaksepäin onnellisena siitä mitä minulla oli ilman että koetan takertua kynsin hampain siihen. Ilman, että ajattelen menettäneeni sen.

Että osaan ajatella kuten äitini niin monesti sanoi. "Lapset ovat lainaa".