Spede määrättiin tänään neuvolalääkärin toimesta laktoosittomalle ruokavaliolle. Toisaalta, enpä ihmettele, jos isällä on paha laktoosi-intoleranssi samoin kun veljellä, on hyvinkin perusteltua että lääkäri toteaa, ettei kannata sen enempää asian kanssa leikkiä. Laktoosit vek ja that´s it.

Kieltämättä maanantaina syötetyn jäätelön lopputulema oli sitten aika huikea, näppyiset nivuset vielä selittyy sillä, että jokin ruoan mauste ei ole toiminut, mutta ei se taida selittää näppyläisiä jalkoja. Astmaepäilystäkin käytiin keskustelu, samalla kertaa käsiteltiin junnun lääkitys. Tai no, lähinnä lääkäri kyseli lääkityksen suhteen juttuja, jotka oli hänelle epäselviä (kun olen kuitenkin yleislääkäri enkä perehtynyt hengitysteihin) ja irkku selitti. Junnun kohdalla todettiin, että hieno homma, lääkitys on mitä ilmeisimmin tasapainossa ja olemassaolevan limaisuuden aiheuttajakin äidillä tiedossa, joten eipä tuohon sen kummemmin kannattanut puuttua.

Seuraavaksi keskusteltiinkin speden räkätaudista ja pari päivää sitten nousseesta kuumeesta, joka onneksi on nyt tämän aamupäivän pysytellyt poissa. Mutta minkä sille voi, vaikka hengitysäänet oli puhtaat ja korvat vain himpun ärtyneet pitkittyneeseen räkätautiin sopien, lääkäri totesi saman mitä irkku oli miettinyt. Taitaa olla järkevin lykätä pojalle kuuri päälle, kuume ei ole hyvä merkki.

Muutenkin hän määräisi herkemmin spedelle kuureja, tämä kun on koko elinikänsä ollut jatkuvasti räkätaudeissa tyyliin viikko räkimättä on liioittelua. Ottaen huomioon isoveljen astman ilkeyden ja kaikkinaisen sukurasitteen lisättynä sillä seikalla, että kaverilla ei liene vieläkään vastustuskykyä, kiitos keskosuuden, kuivatellaan räkätaudit herkemmin pois kuurilla kun normaalisti tehtäisiin. Tämä selvä, kiitos, mitä siihen muuta osaa sanoa.

Tämän jälkeen keskityttiin vielä hetki junnuun, näppärää kun kummankin pikkumiehen ajat oli ympätty samaan. Keuhkot kuunneltiin, juu limaahan siellä, mutta muuten ei moitetta löytynyt. Tämän päälle päästiinkin jo suoraan muisteluihin. Niin, hänen ja junnun yhteinen lastenneuvolataival alkaa olla loppu. Edessä on enää yksi tapaaminen lastenneuvolan tiimoilta, sen jälkeen toki tavataan vieläkin, mutta tuskin yhtä taajaan. Kuinka hän muistaakin niin hyvin junnun ihan niiltä ajoilta kun junnu oli sellainen pieni öttömönkiäinen. Ja aina kipeä. Ja aina nenänalustastaan samannäköinen kun spede oli tällä käynnillä.

Omalääkäri on kuulkaa ihan sairaan huippujuttu, ainakin silloin jos kemiat osuu yhteen niin lääkärillä kuin hoidettavillakin. Spede, vierastajien kruunaamaton kuningas, ei edelleenkään vierastanut lääkäriä tilkkaakaan. Vaikka kaikkia muita miehiä karsastaa, kummisetää ja isiä lukuunottamatta. Junnun hoitohistoria puolestaan on saanut aikaan sen, että lääkäri kuuntelee aidosti mitä minä sanon äitinä, ja ottaa huomioon koko perhetilanteen.

Luottamus on molemminpuolinen, minä tiedän, että speden kohdalla minun ei tarvitse miettiä, toimitaanko asioiden kanssa riittävän nopeasti. Ja sekin on laskettava junnun ansioksi. Ei ihminen, joka tekee virheen, ole tyhmä, mutta ihminen, joka ei ota virheestä opikseen, se on tyhmä. Ja junnu opetti niin minua kuin omalääkäriäkin näkemään asioita erilailla. Kertaakaan en ole speden syntymän jälkeen joutunut vääntämään lääkärin kanssa tämän hoidosta, tällä kertaa en joutunut itse edes kysymään lähetettä astmapolille.

Onneksi meidän asiakassuhteemme jatkuu edelleen lääkärin kanssa. On niin paljon helpompaa, kun ei joka kerralla tarvitse selittää koko historiaa ja sukurasitteita uudelleen ja uudelleen. Niin. Meillä oli erittäin antoisa lääkärireissu.