Tämä aamu sujahti ohi kuin villiintynyt orivarsa konsanaan. Osasyy mokomaan vauhtiin taisi olla junnun opettajan kanssa aamukahdeksaksi sovittu palaveri yhdistettynä tenavaan, joka ei äitinsä toiveista huolimatta voinut jatkaa uniaan äidin kömpiessä kuuden kanttiin pystyasentoon. Tsai. Ikävää on tuollainen, sanon mä. Olin jo aikeissa bloggailla mutta jotenkin se sitten jäi ja keskityin vain lukaisemaan muutaman blogin uusimmat postaukset ja kurkkaamaan pääuutisaiheet ALn sivuilta.

Eiliset siskonpojan synttärit oli menestys aina kakkua myöten. Hyvää oli ja kehuja tuli, itse keskitin tarmoni lähinnä siskon pöytään kiikuttamiin patonkeihin ja suolakekseihin. Ei pitäisi lähteä mihinkään kekkereihin nälkäisenä, niin se on. Onneksi en ollut ainoa joka niitä patonkeja, suolakeksejä ja tuorejuustoja verotti innokkaasti, ei mennyt ihan yksin minun piikkiini patonkien loppuminen kesken tarjoilun. Lopulta sisko lähetti pojan 15v hakemaan patonkeja lisää kaupalta ja juuri sopivasti samoihin aikoihin kun minä olin alkanut suunnitella kotiutumista.

Siitä patonkien hakureissusta tulikin sitten takkiin ja huolella, poika onnistui näet hukkaamaan lompakkonsa paluumatkalla. Koska tämä on lievästi sählärityyppiä niin kuinka ollakaan, tämä oli katsonut viisaammaksi polkea kotiin tutkimaan saisiko hän mistään kasaan rahasummaa joka lompakon mukana katosi, rahat oli näet siskon. Aikamme siinä ihmeteltyämme pojan viipymistä päätimme poistua paikalta ja jättää siskon vieraineen odottelemaan josko ne patongit ja poika ilmestyisi.

Kuinka ollakaan poika polkaisi kotiin lähes samassa kun pääsin sisälle. Ja kuinka ollakaan, minä aloitin rätkättämisen samalla hetkellä kun poika lähes itkua pidätellen (!) totesi rahojen kadonneen. Että minä olen nolo välillä. Ja ajattelematon. Ja hätäinen. Tottakai minä sätin pojan syytellen ja väittäen että tämä oli pelannut ne loput rahat pelikoneeseen eikä voinut myöntää mokomaa vaan keksi hätäpäissään selittää hukkumisista. Varmemmaksi vakuudeksi osoitin sormellani yläkerran suuntaan johon poika sitten suht notkeasti ja edelleen itkua pidätellen (!!) kipaisi.

Huomautettakoon tässä kohtaa, että minä luulin rahojen olleen tällä taskussa ja mieleeni ei edes tullut, että tällä olisi ollut lompakko mukanaan. Tämä kyseinen asia ei tullut mieleeni edes vielä siinä vaiheessa kun omaa pärmätystäni ja niitä pojan silmiä mietittyäni päätin piipahtaa yläkerrassa kysymässä miten ne rahat oli muka kadonnut. Huomatkaa "muka" jonka onnistuin näppärästi tähän kysymykseeni sujauttamaan. No kun ne oli lompakossa. Ja hän ajoi parkkihallin kautta takaisin siskolle. Ja keuli pyörällä siellä parkkihallissa. Ja kun niiden collegehousujen taskuista on vetoketjut rikki. Niin kai se siinä sitten on tippunut.

Että minua harmitti, ei niinkään se lompakko kuin oma räpätykseni. Että miksi, oi miksi, sitä ei voisi edes JOSKUS kuunnella ennen kuin repii peliverkkarinsa. Vaikka toisaalta, eipä se poika siinä edes lompakkoaan ollut maininnut kun rahojen katoamisesta sanoi eikä tuo maininnut sitä vielä siinäkään kun minä räpätin ja päpätin ja ärisin kuinka luottamus pitää ansaita ja poika on liian monesti käyttänyt minun loppurahani, jotka on olleet toki vain muutamia kymmeniä senttejä, pelikoneisiin ja viipynyt "pikaisilla" kauppareissuillaan tuntitolkulla.

Poika oli palannut sinne parkkihalliin samantien katoamisen siskon pihassa huomattuaan ja ajellut saman reitin kuin kaupalta palatessaan pariin kertaan tuijotellen silmä kovana maastoa mutta ei. Ei lompakkoa. Parkkihallissa oli ollut kevariporukkaa tämän palaillessa kaupalta eli näinköhän joku oli lompakon putoamisen huomannut ja korjannut sen "parempaan" talteen. Minä pyysin anteeksi pojalta. Pyysin anteeksi räpätystäni ja sitä, että en ollut antanut tälle suunvuoroa vaan suoraan teilannut tämän. Poika totesi, että hän luuli että suuttuisin enemmän siitä lompakosta ja siksi ei ollut uskaltanut edes mainita lompakkoa rahojen katoamisen yhteydessä. Hitto sanon mä.

Tänään soittelin sitten poliisilaitokselle ja ainakaan vielä se ei ollut sinne kulkeutunut, Rahoja nyt tuskin takaisin saa mutta jos edes sen mopokortin, pankkikortin ja kelakortin saisi niin olisin tyytyväinen. Jos ei niin edessä on uuden kortin hankkiminen, poliisisetä näet totesi että kaksi viikkoa voi ajaa ilman korttia kunhan on se ajo-oikeus olemassa. Pankkikortti taas merkittiin pankissa kadonneeksi ja jos sitä ei löydy ei sen kuolettamisen kanssa silti ole kiire. Pojan tilillä kun ei ole oikein koskaan rahaa ja toisaalta taas tunnuslukua ei ole kuin pojan päässä.

Siskon rahat poika aikoo tienata torstaina töissä takaisin ja kiikuttaa ne sitten siskolle, tämä kun näet sai suunnilleen samanlaisen räpätyskohtauksen kun äitinsä. Merkillistä, ja me kun olemme niin erilaisia siskon kanssa mutta räpättää osamme näemmä ihan yhtä tehokkaasti kumpikin. Tosin sisko räpättää käsittääkseni paljon herkemmin kuin minä, mutta se lienee ymmärrettävää kun tämä ei ole vielä ollut pentulauman myllättävänä vuositolkulla kuten minä.

Vaan niin kuulkaas, sitten se junnu ja junnun ope. Olikin varsin hassunhauska palaveri. Mukana oli paitsi allekirjoittanut ja se ope, myös junnun "kotiluokan" opettaja. Ja voihan vishnu sanon mä, junnu on ihan pro. Siis ihan täysin pro. Kyllä! Viimeisen parin kuukauden aikana "eskarilaisesta" on sukeutunut täysiverinen koululainen eikä siinä edes kaikki, lapsi on hämmästyttänyt opettajaansa kirjoittamalla kaksisivuisen tarinan kolmesta kuvasta. Kyllä!

Tehtävänä oli ollut kirjoittaa mitä kuvista tulee mieleen ja kaikki muut olivat kirjoittaneet erillisiä lauseita kuvien perusteella vaan mitä teki junnu. Junnu oli kirjoittanut loogisen ja pitkän tarinan Matista ja siitä kuinka tämä rakentaa kuuraketin, lentää sillä kuuhun ja kun alkaa sataa, päättää Matti palata takaisin maahan. Toki tekstissä oli kirjoitusvirheitä ja käsialasta näki että käsi alkoi jo väsyä ja pahasti mutta hittolainen, että se tarina oli hyvä. Samalla kertaa opettaja totesi kuinka julmetun hienosti junnu käyttää mielikuvitustaan kuvaamataidossa.

Ja jos tämä ei vielä hivellyt tarpeeksi äidin itsetuntoa niin arvatkaapa paljonko hiveli opettajan kertomus siitä kuinka hän on antanut oppilaiden tavuttaa sanoja vielä kuiskimalla itsekseen siinä kirjoittamisen lomassa ja kuinka junnun kuiskausääni tuppaa aina kohoamaan siinä määrin että kaikki muut luokkalaiset kirjoittavatkin sanat "saneluna" tavuviivoineen päivineen, kas kun junnu on julmetun hyvä tavuttaja. OMG, en voi muuta sanoa!

Olenhan minä sen itsekin huomannut miljoonaan kertaan että junnu on todella hyvä tavutuksessa, samoin kuin oikeinkirjoituksessa vaikka käsialassa onkin paljon toivomisen varaa. Myös junnun mielikuvitusrikkaus on aina ollut selviö, itse lasken sen johtuvan pitkältikin siitä, että junnu on pienempänä ollut niin usein niin huonossa hapessa että on viihdyttänyt itseään paljon mietiskelemällä omiaan.

Myös uskonnosta ja junnun rakkaudesta kyseiseen aiheeseen opettaja mainitsi samalla kun kertoili "kotiluokan" opettajalle siitä kuinka junnu osaa kohtuullisen hyvin itse ottaa tarpeen mukaan avaavaa ja kuinka tämä on aina pelkkää hymyä, jopa silloin kun tämä on ollut selvästikin huonommassa kunnossa astmansa kanssa. Vasta tässä vaiheessa minulle selvisi että opettaja perehdytti "kotiluokan" opea junnun luokanvaihtoon. Että sitten syksyllä ja junnu sitä ja tätä ja junnu on taitava siinä ja tuossa ja tässä junnu tarvitsee sitten vielä tukea.

Niin. Mitä tähän sitten sanoisi. Junnu tosiaan siirtyy kakkoselle isoon luokkaan ja on kasvanut ihan järjettömästi parissa kuukaudessa. Koulupsykologi oli istunut yhden päivän junnun luokassa tarkkailemassa tämän touhuja ja samalla käynyt läpi junnun koulutöitä ja todennut opettajalle jo tuolloin että mitään tarvetta luokan tuplaamiseen ei ole olemassa. Siinä vaiheessa kun psykologi oli tosiaan tämän tarkkailunsa ehtinyt viimein tekemään oli oma opekin jo huomannut kasvua tapahtuneen niin että tämä ei pitänyt enää sitä talvista ajatusta ykkösen tuplaamisesta alkuunkaan järkevänä.

Ah, oih ja voih. Olenpa minä nyt ihan että jes jes ja jes, ja näiden jes-hihkaisujen perään toteankin että siirryn nyt levittämään tätä hyvää tuultani tuonne speden seuraan. Viettäkää mukava tiistai-iltapäivä ja -ilta, se on moro!