Ihan ensin en edes tiedä kärsiäkö luopumisen tuskasta (alkaa olla aika yleinen olotila) vai sittenkin ylpeyden syvästä rintaäänestä mutta toteanpa silti että isomman sarjan kuopukselle tärähti lasiin 15v! Innokkaimmat onnittelijat voi ajoittaa onnittelunsa klo 01:35 (sori jos ette osuneet) viime yönä tapahtuneiksi jos kykenee mutta jälkijättöisiä onnittelujakin toki vastaanotetaan! *niiaa*

Sillä kyseisellä minuutilla näet kätilö käänsi selkänsä minuun todeten "ponnista jos siltä tuntuu" ja kääntyi kurkottamaan metallista alusastiaa ja minähän tein toki työtä käskettyä. Totesin tosin lähes samantien että ei tuo nyt ota tullakseen ja ponnistin himpan enemmän ja kas, sieltähän se lapsi ampaisi maailmaan. Myönnettäköön että tilanteen seuraamisessa oli toivomista jos kohta kätilöllä niin myös minulla sillä yhtäkkiä synnytyspöydällä makasi parkuva tenava (herranen aika onneksi kaverilla oli lyhyt napanuora!) joka taas aiheutti kätilössä merkillisen tarpeen heittää alusastia taivaan tuuliin. Huom! Kovin ääni ei suinkaan ollut se parkuva tenava vaan se rämisevä...

Jälkikäteen olen kiitellyt kaikkia mahdollisia ja mahdottomia kiiteltäviä sillä aikamoista draamaa siinä alussa oli. Poika 15 !!! v näet kiidätettiin lähes valonnopeudella keskolaan koska tämä "narisi". Oikeasti, olisi siinä itsekin tehnyt mieli hieman narista mutta hei! Tuttu kaava on aina tuttu kaava! Niinpä minä kävin myöhemmin kurkkaamassa narisevaa vauvaani ja totesin tämän varsin passeliksi. Kuudesta lapsestani kolme on kulkenut keskolan kautta joten tuttu on tie ja narinan ymmärsi vallan hyvin "vauvalta", olihan äiti ampunut hänet taivaan tuuliin kuten kätilö alusastian konsanaan.

Oli miten oli, nariseva vauvani on nyt 15v ja ainoat narinat tänä päivänä liittyy kotitöihin. Ukko tosin jakoi ihanan lapsuusmuiston tänään kun asiasta puhuimme; kai muistan ettei lapsi koskaan kävellyt itse vaan hän kantoi tätä AINA ekat kaksi vuotta eli 2-4-vuotiaaseen. Muistan. Mehän aloitimme yhteiselomme kun 15v oli juuri täyttänyt 2. Muistanhan senkin että lapsi oli halinalle aka karvainen kuin mikä selästään, totesi ukko perään. Jep, muistan senkin.

Mutta onhan meillä nyt muutakin uutisoitavaa. Tai siis minulla. Prinsessa näet otti ja rohkaisi luontonsa ja laittoi mummulle viestin. Ikävä on ja sydän särkyy aina kun pitää nukkua kun on niin ikävä mummua. Prinsessa luki valmiin viestin minulle ja hetken kuluttua tämä jo murehti sitä pahoittaakohan mummu mielensä. Äidin olisi tehnyt mieli sanoa että mitä vtun väliä mutta tyydyin totemaan että jos siitä pahoittaa mielensä niin pahoittakoon. Prinsessalla on täysi oikeus puhua tunteistaan.

Tunti meni ja mummulta tuli viesti takaisin; voi kulta pieni soitan kohta. Ja soittihan se mummu. Ja prinsessa loisti. Me aikuiset voisimme toki masentaa oloa toteamalla että htin hienoa, lapsi sai mummulta kyläilyluvan ja -kutsun tiistain-keskiviikon väliseksi yöksi mutta miksi lähteä pilaamaan lapsen iloa? Etenkin kun ukko itse kehotti pitkin päivää prinsessaa itseään ottamaan asian puheeksi äitinsä kanssa koska "hän ei voi äitiään pakottaa toisenlaiseksi" mikä toki totta onkin.

Toteanpa nyt silti, teille täällä, että mieli olisi tehnyt sanoa sana jos toinenkin. Olisi tehnyt mieli soittaa mummulle ja sanoa tälle sana jos toinenkin. Ilmeisesti ukonkin olisi tehnyt mieli sillä tämä sipisi myöhemmin huuliensa välistä kuinka törkeää on että prinsessa saa "luvan" tulla kylään. Minä totesin kylmästi ukolle että annapa olla, spedelle ei mummu-sanaa edes opeteta. Sillä en minä tyhmä ole vaikka siltä toisinaan näytänkin, kyllä minä tiedän että tämä on muru joka on heitetty lapselle ja jolla toivotaan kaiken pettymyksen katoavan.

Sillä sitähän tässä on ollut yllinkyllin. Viimeksi eilen kun prinsessa itki sitä kuinka pska kesäloma on ollut. Mummukin meni töihin ja kaikki muut on ehtineet tämän kanssa olla, junnukin joka oli kerran mummun kanssa hesessä ja serkkutytöt joita tämä vei kahdesti mökkeilemään. Niin. Tiedän. Mutta sano en. Samalla kun prinsessa totesi että ainoa hyvä asia lomassa on ollut Unkari! Siis mitä!? Prinsessahan inhosi koko paikkaa? Ei näemmä sittenkään vaan Unkari oli ihana. Koko matka oli ihana. Oli ihanaa kun olimme kaikki siellä.

En liene muistanut kertoa kuinka ukon sisko oli kertonut mummulle kuinka vihainen ja pettynyt prinsessa oli? Ja kuinka mummu oli pahoittanut mielensä prinsessan sanomisista? Minä puolestani totesin prinsessalle että anna olla, oma on häpeensä ja ukon siskon jutuista ei kannata piitata. Aion tosin ottaa tämän asian puheeksi ukon siskon kanssa sillä lapsi joka ei tahdo pahoittaa mummun mieltä ei todellakaan kaipaa tietoa siitä kuinka on mummun mielen pahoittanut.

Oikeasti, ukon sisko on läheisin ystävä minulle mutta mitä vttua tämänkin päässä liikkuu? Tiedän, tiedän, olemme aivan eri puuta ja kasvatusperiaatteiltamme ihan erilaisia mutta hei, prinsessa on LAPSI! Aivan yhtälailla kuin tämän 8- ja 6-vuotiaat. Jotain rajaa! Ei 11-vuotiaan mieltä saa järkyttää eikä pahoittaa eihän??? Aion ottaa tämän asian puheeksi myös mummun kanssa, en tosin ennen speden synttäreitä ja tehdä tälle tiettäväksi että vaikka olen pitkäpinnainen niin rajansa kaikella.

Prinsessan loukkaamisen on loputtava ja jos se ei lopu niin hiittinen sentään, minä pidän huolen siitä ettei prinsessa enää ota yhteyksiä toisin kuin nyt kun ukon kanssa suunnilleen tuimme tätä kertomaan tunnoistaan. Ja vissi ja varma on se että pojat ei tule mummua pahemmin tuntemaan jos maata mullistavia ei tapahdu sillä niin tuulella käyvälle jo herkän tyttöihmisen kanssa tekemisessä olemisessa on tarpeeksi.

Kuulostanko äkäiseltä? Tarkoitus ei ole, olen vain niin kypsä tähän tilanteeseen. Kipurajani on todella ylitetty. No, oli miten oli. Tässäpä nämä tärkeimmät, lisukkeet kun on broitsukiusauksen tekoa, pyykkäystä ja imurointia. Joten hurraa, hyvää lauantaita kaikille ja se on moro!