Käyttöä olisi. Tarvetta. En minä itselleni välttämättä, mutta ystävilleni. Ja monta kiitos, tai sitten yksi oikein voimakkaasti suojeleva.

Tänä aamuna sängystä nousi nainen, jonka silmät oli puolilurpallaan ja päässä risteili ihmeellisiä ajatuksia. Unet jäi lyhyiksi, ei niinkään muiden vaan ihan itseni vuoksi. En vain osannut enää nukkua kun siihen omituiseen unen ja valveen rajatilaan havahduin, siihen sellaiseen missä ajatukset jo selvästi toimii jotenkin vaikkakaan ei kovin kirkkaina. Kaksi aamua menty ihmeellisillä heräämisillä, onko minulle kehkeytynyt jonkinlainen stressi?

Eilen aamulla heräsin uneen ystäväpariskunnasta. Se oli ihan kaunis ja hyvä uni, mutta jossain taustalla siinä unessa eli pelko. Sellainen epävarmuus. Onko minulla joku kyky vaistota asioita? En tiedä, ehkä. Oli pakko soitella eilen, kysyä ystävältä mitä kuuluu ja miten tämä jaksaa. Intuitio tai ei, soitin juuri hetkellä jolloin hän eniten kaipasi puheseuraa. Asiat ovat juuri niin huonosti kuin ne voi olla tällä hetkellä, edelleenkään mitään lopullista tietoa ei ole, vain pelko ja huoli ja väsymys. Enkeleitä, ajatuksia, lämpöä ja voimia, niitä kaikkia he tarvitsevat.

Tänä aamuna havahduin niihin unen ja valveen rajamaaston ajatuksiin. Niissä ajatuksissa oli kirjahyllyn päällä nököttävä tuhkauurna. Se, missä Ina on. Ei, uurna ei ole edelleenkään kulkeutunut mökille, sitä ei ole edelleenkään haudattu, ei ripoteltu mihinkään eikä edes avattu. En vain voi viedä sitä. En avata. Pelkään, että joku osa Inasta katoaa jos sen avaan. Tiedän, kuinka hullu ajatus on, en osaa edes selittää sitä kunnolla, mutta aivan kuin Ina olisi täällä kun uurna on kirjahyllyn päällä.

Niissä ajatuksissa minä ajattelin, että haluan Inan tuhkauurnan haudattavan itseni kanssa sitten aikanaan. Että minut voi sitten vaikka tuhkata aikanaan, jos se sen edellyttää että saan Inan mukaani. Sittenkin, että olen aina ajatellut että en halua tuhkausta itselleni. Ajatus tuntui niin loogiselta siinä valveen ja unen rajamailla, se tuntui siltä vielä kun kahvinkeittimen napsautin päälle, nyt se tuntuu jotenkin omituiselta. Hassulta. Naiivilta. Järjettömältä.

En tiedä. Onneksi sitä ei tarvitse päättää tänään, eikä toivottavasti huomennakaan. Kaipa sen sai esiin putkahtamaan alitajuisesti mukana kulkevat ystävät. Kun ja jos sanoilla on niin iso ero silloin kun puhutaan ihmiselämästä. Minä puhun meistä silloin kun on vaikeaa, että sitten kun tästä on selvitty, ystäväni puhuu jos tästä selvitään. Epäreilua, niin kovin epäreilua.

Viettäkää hyvä perjantai, siirryn aatoksineni kotipuuhiin.