Tällaiset päivät. Nih! Kun ei kunnolla kissaa ehdi sanoa. Siis oikeasti. Olen rättipoikkikuoleentunut. Vaikka en ole varsinaisesti edes tehnyt mitään. Miten ihmiset, jotka työkseen säntäilee paikasta toiseen, miten ne jaksaa? Tai ne, jotka käy työkseen kokkareilla, pippaloissa ja vaikka missä? Ei tajua. Irkku tosiaan heräsi kieltämättä aivan turhan aikaisin. Ja miten sitten kävikään.

Seiskalta lapsia ylös. Vaatetta, aamupalaa. Kitinää ja rätinää. Kasilta ekat ovesta ulos. Spedelle apetta. Vaipanvaihtoa. Pikaista vessakeikkaa itselle. Ukko hereille. Pusut, halit ja kättelyt junnun kanssa ja ovesta ulos. Autoon ja haastateltavaksi kello yhdeksäksi. Kymmenen jälkeen haastattelu ohi ja taas, menoksi. Pikainen soitto vastaamattomalle puhelulle siinä autoilun lomassa, juu juu, tiedetään, kriminaali olen kun ei sitä korvakuuloketta ole, mutta aivan sama, tämä akka puhuu usein puhelimessa autoillessaan ilman sitä kädetöntä systeemiä. Okei, ehkä osaltaan siihen vaikuttaa sekin, että toinen käsi on vapaana aina autoillessa kun on automaattivaihteet, mutta silti, ei niin saisi tehdä, HYI IRKKU!

Puoli yksitoista kotiin. Vaatteiden vaihtoa. Väriä kulmaan. Hiuksia paremmin. Teinin huoneesta kenkien pelmaamista, mokoma otti irkun korkkarit itselleen juhliin. Pikainen vessakeikka. Kulminoituuko minun menoni jotenkin aina vessakeikkoihin, kun joka kerta sen vessan kautta on mentävä jos on johonkin lähdössä... Autoon ja taas menoksi. Teinin pippaloihin. Pikainen soitto exälle, pääsetkö paikalle myös. Okei, pidän paikkaa, istun takarivissä.

Uskomattoman pitkäpiimäiset juhlat, sori, näin ei tietenkään saisi sanoa. Stipendien jako kesti ikuisuuden. Vielä pidempi ikuisuus meni ruusujen jaossa. Suvivirttäkin on varmasti pidennetty sitten irkun kouluvuosien. Juhlta ohi, koulun pihaan ja höpinää exän, teinin ja tämän kavereiden kanssa. Teini ja kaverit kyytiin, toinen kaveri tuonne ja toinen sinne ja sitten kotiin. Mies oli kärtyllä päällä, liekö syynä junnun seinille kiipeily mitä tämä harjoittaa tätä nykyä päivittäin kun "ei oo tekemistä, ei oo kaveria, ei oo sitä ja tätä". Spede rusautti ripulit, eilisen jälkeen niitä ei ollutkaan näkynyt. Tällä kertaa ripulia oli onneksi vain rippunen eli ei sentään selkää myöten kiivennyt.

Vaipan- ja vaatteiden vaihtoa, pikainen katsaus junnuun ja rinsessaan, voi hitto ja rähmä ja käpy! Sitä on taas juostu ulkona paljain varpain vaikka juuri oli puhe että NYT EI SOVI NIIN TEHDÄ! Tai niin, se puhe taisi kyllä olla illalla, ei kai tenavat illan juttuja muista. Kumpainenkin kylpyyn, töp töp töp, jalkaa lattiaan, kello on ihan juuri kaksi. Soitto juhlakalulle, miehen siskolle siis, sopiiko tulla vaikka spede sen pikkuripulin tuossa. Ja lapsille kolttua niskaan. Tappelua autossa, kuka pääsee speden viereen, kuka joutuu takaluukkuun, mun on kuuma, täältä ei tule viileetä, laita äiti kylmää tulemaan! Arrgh!

Puoli kolme pippaloissa. Spede päätti vierastaa ihan varoiksi koko kämppää. Kamala seinä, byäääh, älä äiti vaan anna mua tädin syliin, älä äiti päästä tota miestä mun lähelle. Äiti, tuo puhuu mulle BYYÄÄÄÄH! Tilannetta ei tietenkään helpottanut se, että poika saattaa tuntea olonsa kipeäksi vaikka ei kipeältä näytäkään ja vielä vähemmän se, että havaittavissa oli väsymystä. Rehellisesti, eipä tuokaan varmaan helpottanut, että mummu, tädit ja mummun miesystävä on nähty tuohon ikään ehkä... vajaan kymmenen kertaa. Ja näistäkin yli puolet lienee silloin, kun toinen oli alle parikuukautinen. Että VIERAITA ON NUO SUKULAISET, pelasta äiti!

Puoli viideltä kotiin. Spede nukkumaan. Tenavat kiskalle viikkorahaostoksille. Toiset vaatteet. Hetki makailua sohvalla, mutta päivän juoksujen jälkeen sitä ei vaan osannut rauhoittua aloilleen. Ja voi hitto niin, huomenaamulla kahdeksalta pitäisi olla taaaaaas suittuina pienempien koululla. Juhlimassa. Tuijottamassa puolentoista tunnin esitystä. Kuuntelemassa kilometrin mittaista stipendilistaa. Ja niin, sitä pidennettyä suvivirttä. Antakee mulle ... uudet hermot.