1310809553_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Tai ei ihan, maljakko kun ei ole hopeaa nähnytkään. Vaan niin. Kahdeksan ihanaa, pitkää ja samalla ohikiitävää vuotta avioliitossa takana. Yhteistä elämää on tarvottu ihan näillä näppäimin 13 vuotta ja se on ihanaa se. Jotenkin tämä (eilinen) hääpäivä on ollut ehkä hienoin päivä ikinä. Okei, myönnettäköön, aamulla ketutti johtuen ehkä pojan 17v katoamisesta mutta iltaa kohti päivä vain parani, parani ja parani. Jo aamupäivällä oli näkyvissä merkkejä päivän paranemista, mm kuvan ruusukimppu ja vielä parempaa, kortti joka ruusukimpun uumeniin oli kätketty.

"Ensin pidin sinusta...

 sitten pidin sinusta vielä enemmän

- ja nyt rakastan sinua kaikista eniten"

Voiko sitä kauniimmin sanoa. Meidän yhteiselämämmehän lähti liikkeelle juuri siitä, ystävyydestä josta kasvoi vankka rakkaus. On niin helppo sanoa näiden vuosien jälkeen että sääliksi käy ihmisiä jotka lyövät hanskat tiskiin muutaman vuoden jälkeen. Asia on tietysti aivan eri jos suhteessa on väkivaltaa, henkistä tai fyysistä, tai uskottomuutta, mutta aika vähän niitä muita ylipääsemättömiä vaikeuksia keksin näin yhtäkkiä. Saattaa kai niitäkin olla, en väitä, mutta aivan liian usein huomaa ihmisten eroavan "tyhmyyttään", siksi ettei jaksa yrittää tai siksi, että kaipaa vaihtelua elämäänsä.

Tämä muuten kuului keskustelunaiheisiimme eilen illalla, ukon järjestämällä yllätysillallisella. Kyllä, minut yllätettiin kahdesti eilen, paitsi ruusukimpun ja kortin muodossa, myös lähtemällä töistä jo kahdeksalta normaalin kympin sijaan ja hankkimalla lapsenvahti niin että pääsimme illalliselle lähiruokaravintolaan. Oi että olin otettu! Eniten ehkä siitä että mies oli tosiaan nähnyt vaivaa asian eteen, yleensähän se olen minä joka järjestää lastenhoitokuvioita jos ja kun niitä tarvitaan.

Ruoka oli maittavaa, sitä oli riittävästi ja keskusteluseura häikäisi. Jos kohta olin haukkonut henkeä jo aamupäivällä kortin luettuani niin lisää hengenhaukkomista oli luvassa siinä vaiheessa kun lähdimme ruokaravintolasta kaksin tihkusateiseen iltaan siirtyäksemme yksille lähiravintolaan ja sitä kautta kotiin; mies asetteli takkinsa hartioilleni heti ravintolasta poistuttuamme. "Kun sataa" ja "hänen on pakko myöntää että telkkarihomoilta oppii hienoja asioita siitä miten kohdella naista". Oih!

Yhdentoista kanttiin illalla kotiuduimme. Pienet oli unilla (paitsi prinsessa joka lähti, yllätys yllätys, papan kyydillä serkkulikkojen ja ukon siskon kanssa mökille eilen), lastenhoitaja, ukon nuorin sisko, kotoisasti kyljellään sohvalla television ääressä odottamassa tunnelmointia illalliselta ja poika 14v yläkerrassa omissa touhuissaan. Olenhan muistanut mainita että pidän ihan mahdottoman paljon ukon nuorimmasta siskosta? Ja tämän vauvamahasta josta tulokasta odotetaan syyskuun lopussa?

Juttelimme niitä näitä ennen kuin sisko suunnisti kotiin ja me jäimme ukon kanssa keskustelemaan viinilasin ääreen yhteisestä elämästämme. Jotenkin tuo yhteinen ulkomailla reissaaminen ja perheen kanssa kulkeminen vahvisti vielä entisestään sitä vahvaa sidosta joka meillä toisiimme on. Kyllä siinä kuulkaa meni lasi jos toinenkin. Kellokin kävi jo vaikka mitä kun viimein suunnistimme sänkyyn. Poika 17vkin ehti käydä jo välissä kotona sähläämässä, hän kun siirtyi kaverilleen yökylään.

Eilinen oli siis kertakaikkisen ihana päivä. Tällä tunteella jaksaa taas pitkälle, pitkälle ja pitkälle. Niiden pahojenkin aikojen yli, joita Herra tietää, meilläkin on ollut ja paljon. Niin lähellä eroa olemme käyneet että vain yksi askel enemmän ja meillä ei olisi tätä perhettä tällaisena kuin me sen tunnemme, tällaisena mitä me rakastamme. Elämä on ihanaa ja avioliitto, parisuhde, aivan taivaallista, pahoine ja hyvine aikoineen päivineen.

Oikein hyvää lauantaipäivää kaikille, tämä lähtee naapurin terassille "päivähyppelyihin", uusi terassi kun kaipaa sisäänajoa. Se on moro!