Jopa siitä sitten rumba kehkeytyi, siis siitä junnun lääkereseptikansion katoamisesta. Olen käyttänyt, tietysti, osan tästä aamustakin kyseisen kansion kaiveluun mutta eipä sitä ole vastaantullut joten luovutin pelin ainakin osittain ja soitin heti kahdeksalta alueelle. Ja mitenkäs sitten kävikään! Tietenkään puhelimeen ei vastannut se ns luottohoitaja, se mokoma kun on lomilla. Tilalla istunut tätönen tuumi että eihän se reseptin saaminen nyt tuosta vaan käy, kyllä se junnu pitää tänne kiikuttaa katsottavaksi.

Just. Alue ei ole puuttunut junnun astmalääkityksiin kertaakaan sen jälkeen kun onni potkaisi ja pojalle osui lääkäri alle 9-kuisena joka totesi tällä olevan totta tosiaan pahan astman eikä suinkaan minkään hiivatin "ahtaiden keuhkoputkien" syndrooman. Joten miksi nyt? Mitä siitä kukaan kostuu että minä kiikutan pojan sinne näytille mutta okei, ihan kuinka vaan KUNHAN saan tälle sen astmalääkkeen just nyt. Sen lääkkeenhän kanssa kun kävi huonosti, sitä en muuten huomannutkaan kertoa aamupostauksessani.

Minähän hain pojalle uuden symbicortin kesäkuun alkupäivinä ihan vain siksi että ihan varmuudella troppi ei lopu kesken Unkarissa. Pojan piipussa on 200 annosta lääkettä ja annostuksella aamuin illoin lääkepiippu kestää hyvinkin sen 3,5 kuukautta mutta kuinka ollakaan aloin jo alkuviikosta katsomaan että junnu on kovin rauhaton (lääketasapainon persiilleen meno aiheuttaa aina moista) ja ihmettelemään että mitäs helkettiä. Karu totuus valkeni eilen.

Eihän siinä piipussa ollut annoksen annosta enää. Siis mitä?! Hetken asiaa mietittyäni hokasin; hitto niin, lääkkeitähän säilötään junnun osalta työpöydällä ja kerran jos eräänkin olen nähnyt speden niitä kyttäävän eli näinköhän spede******* on piipun tyhjäillyt vääntelemällä sitä suuntaan ja toiseen. Ei ihme että junnu kiipeili seinille! Eikä tällä ollut hajuakaan kauanko tämä on sitten ehtinyt tyhjää piippua kiskomaan. Eli troppia oli PAKKO saada ja pian, koulukin alkaa keskiviikkona ja tuohon rauhattomuustilaan ehtinyt tenava olisi pikku pakko saada kuosiin!

Mutta niin. Todettuaan että junnu täytyy tosiaan tuoda näytille ei mennyt kauaakaan kun tätönen totesi että kappas joo, eihän se meidän alkuperäisen omalääkärin tilalle tullut lääkäri ole talossa. Eikä tuo ole ensi viikollakaan. Että eihän tämä nyt oikein otakaan onnistuakseen eli pitäisiköhän teidän mennä ensiapuun. No just. Tai niin, jos soitattekin sinne astmapolille. Että puhelinreseptiä. No minähän soitin. Harmillista kyllä astmapolin hoitajat oli juuri hoitajapalaverissa, aamurapsalla siis.

Vaan eipä hätää, kiva keskusneiti antoi tälle numeron johon soittaa heti puol ysiltä. Ja tietysti tein työtä käskettyä ja soitin. Ja kas, toisessa päässä oltiin vähintään yhtä yllättyneitä soitostani kuin itsekin olin, puhelu kun ohjautui lasten psykiatriselle. Siis MITÄ?! Onneksi kivakivaneiti psykiatriselta kaivoi minulle astmapolin osastosihteerin numeron joka puolestaan antoi minulle astmahoitajan numeron. Johon sitten soitin. Ja soitin. Ja soitin. Ja joka vastasi vihdoin ja viimein hieman ennen aamuysiä todeten että siis mitä?

Ei anna reseptiä? Miten niin ei anna reseptiä? Kun heillä on sulku päällä eli lääkäreitä ei ole alkuunkaan normaaliin tapaan eikä sen puoleen hoitajiakaan. Ja se resepti pitäisi kyllä saada sieltä omalta alueelta koska se nyt vaan kuuluu tässä tilanteessa sieltä saada etenkin kun junnun jokaisesta astmapolikäynnistä menee lausunto sinne alueelle jolloin sielläkin VARMASTI tiedetään mitä troppeja poika tarvitsee.

Ja että onhan se nyt hyvänen aika PAKKO saada vielä tämän päivän aikana kuntoon koska kyllä hän tietää millaiseksi astmalapsi voi mennä jos hoitamaton sairaus aiheuttaa nimenomaan levottomuutta. Ja siis eihän ole pienintäkään toivoa saada edes osittaista hoitotasapainoa päälle jos lääkkeen saaminen menee ensi viikolle. Että josko soitan uudelleen sinne alueelle. Ja sanon että NYT SITTEN! Ja jos siellä edelleen känistään vastaan niin soitan hänelle ja hän koettaa sitten keksiä millä ilveellä saadaan se resepti hoidettua koska hänkin on juuri tullut lomilta eikä hän edes tiedä ketä lääkäreitä polin puolella on.

Ja niin minä soitin jälleen alueelle vähän jälkeen yhdeksän. Selitin hoitajan sanomiset sille samalle tuntemattomalle vastaanottovirkailijalle. Joka raapi selvästi päätään. Ja jatkoi sitä raapimista vielä siinäkin vaiheessa kun sanoin tälle että minä voin vaikka itse tuoda ne lausunnot astmapolin osalta jos niitä ei muka heillä ole sillä minulla ne on kaikki kansiossa tallessa. Vielä tässäkin kohtaa nainen toisessa päässä tuumi ensiapua kunnes totesi yhtäkkiä että niin no, jos hän laittaa junnun sille yhdelle lääkärille heillä.

Heti kun vastaanottovirkailija lausui lääkärin nimen ääneen tajusin että HURRAA, ongelmat on tältä osin poispyyhitty! Ja niinhän ne oli. Me kaahotimme muutamassa minuutissa terkkariin ja selitin lekurille kadonneet reseptit ja kas, tällähän oli jo junnun tiedot astmapolin osalta auki näytöllä ja siitä sitä sitten kuulkaa lähdettiin sujuvasti luettelemaan mitä kaikkia reseptejä siellä kansiossa olikaan ollut ja kas, nyt minulla on kaikki junnun reseptit taas kuosissa. Miinus rasvat mutta niillä nyt ei kiirutta olekaan.

Toteanpa nyt että lievää pääkipuilua tämä soittelurumba aiheutti. Ihan hieman alkoi uskonpuute iskeä. Vaan huh, nyt poika on saanut symbicortia keuhkoihinsa ja eiköhän tämä ala alkuviikosta jo olla lähempänä omaa itseään kuin tämä sinne tänne säntäilevä ja konekiväärin tavoin papattava lapsi. Herramunjee näitä kokeneita lääkäreitä sano! Harmillista että tämäkin kokenut lääkäri on talossa enää vuoden ennen kuin jää eläkkeelle. Ja taas kerran tuli ihan tosissaan ikävä sitä meidän omaa omaa omalääkäriä. Pääasia silti että homma on nyt hanskassa ja jumankekka, kyllähän se nyt on niin että tästä lähtien minä en suostu kiikuttamaan yhtäkään junnun reseptiä MIHINKÄÄN ilmansuuntaan kotoa. EN!