Perjantai kuului jälleen sarjaan "hektinen meno, tiukka etukeno". Jotenkin alkaa tuntua siltä että hektiset ja lössöt päivät elää ihan omaa elämäänsä, itsellä ei juuri enää ole sanottavaa siihen mennäkö kuin tuli prsiin alla vaiko ei. TAKKilta palatessa minua odotti ihana tuoksu; ukko oli touhannut lihamurekkeen uuniin paistumaan. Nam! Lisäherkkunsa antoi se että talo oli totaalisen tyhjä kun kotiuduin, kyyti olisi tuonut minut ovelle jos olisin niin tahtonut ja imuroitukin oli.

Harmillista kyllä junnu ja prinsessa ryntäsi ovesta sisään suunnilleen samalla sekunnilla kun sain kaivettua lompakon repustani mutta jaa, ainahan ei voi voittaa. Ilta vilisti omaa kyytiään, ehdoton kohokohta oli julmetun pitkä tikku jonka kaivoin puukkoa apuna käyttäen jalkapohjastani; 12 vuotta sitten hiottu ja lakattu mäntylautalattia on tullut tiensä päähän jo vuosia sitten eikä suinkaan sitä tien pään tulemista ole nopeuttanut lapsilauma ja kaksi vasikan kokoista koiraa.

Mikäs siinä, tikku oli palttiarallaa sentin mittainen, parin millin levyinen joten reikä jonka jalkapohjaani availin oli sitten toki sen mukainen. Tietysti tikku oli vielä niin syvällä ettei sitä nähnyt ihon läpi, siinä kohtaa kun iho oli himpan kovettuneemman oloista mutta jaa, kerranko sitä kirurgia leikkii ihan itsekseen. Todettakoon että lauantai menikin sitten varoessa astumista toisen jalan päkiällä, se reikä kun on juuri siellä ja tekee hiivatin kipeää painon alla.

Lauantai olikin sitten jokseenkin omalaatuinen päivä. Leffoja, leffoja ja leffoja. Toki joukkoon mahtui myös Gilmoren tytöt ja dokkari jota katselin pitkin päivää parin-viiden minuutin pätkissä, ihan sen mukaan miten tenavilta ehdin. Teinpä siinä samalla aika ällistyttävän huomionkin, siis sellaisen jonka jälkeen sitä suunnilleen häpeää itseään. Olen pitkään ihmetellyt sitä kuinka hiivatin huonot kaiuttimet läppärissäni ollenkaan on. 

Joopa joo. Onhan ne jos ei koskaan ole tullut kurkittua ohjauspaneelin taakse nähdäkseen mitkä ne säädöt siellä on. Tsiisus. Ja minä olen sentään säätänyt KYMMENIEN koneiden äänentoistoa sen ohjauspaneelin kautta mutta jaa, oman kohdalla tämä vaihtoehto ei ole, tietenkään, tullut edes mieleeni. Nolo nainen! Voinpa siis kertoa että hups, läppärini äänentoisto on herännyt eloon, ja ihan tosissaan.

Sitä äänentoiston surkeutta ihmetellessä kun katselin samalla sitä dokkaria painaen korvani ajoittain kiinni läppärin kaiuttimiin. Vasta viimeisn katselukerran aikana tajusin kokeilla kuuluuko äänet paremmin ukon koneella, ts onko vika muka oikeasti Elävässä arkistossa jota olin äänen heikkoudesta syyttänyt. Jep jep. Kuuluihan ne. Ja jep jep, olihan ne ihan hanurillaan ne tämän akan läppärin säädöt. Loppudokkari tulikin seurattua tippa linssissä, nyökytellen, ilman pienintäkään tarvetta painella korvaansa yhtään mihinkään. 

Niin se dokkari. Ei hajuakaan mistä sen bongasin mutta voin kyllä allekirjoittaa kaiken mitä pojat dokkarissa kertoi. Etenkin Tommi puhui minun suullani. Raholan lastarin 80-luvun henkilökunnalle mahdottoman paljon terveisiä ja hienoa kun olitte juuri te siellä! Ilmanko muuten meillä on siskon kanssa ollut joku ihme heikko kohta aina kun Tommi, Jonne tai Ville on ollut kyseessä. Koira koiran tuntee?

Pakko myöntää ettei ihan kaikki tauot dokkarin katsomisessa johtunut lapsista; välillä oli vain pakko ottaa etäisyyttä asiaan. Olla ja hiljentyä. Tuijottaa telkkaria samalla kun aivot teki kuumeisesti työtä kuullun parissa. Muistan aina ja ikuisesti kerran kun kävin siskoni kanssa AL-anon kokouksessa mansessa, taisin olla tuolloin nippanappa parikymppinen, ehkä himpan alle, sisko oli näin ollen 12-13v.

Siis oikeasti. Kenen idea se oli että meidän pitää mennä sinne? Jösses! Keski-ikäiset naiset selittämässä siitä kuinka karmeaa oli kun oma isä joi. Kuinka karmeaa oli kun oma mies joi. Kuinka karmeaa ihan kaikki elämässä oli. Tässä kohtaa suhteeni alkoholismiin on todnäk todella sairas mutta minä en ole koskaan saanut elämästäni KARMEAA! En vanhempieni juomisen saati muidenkaan tapahtumien vuoksi, sen sijaan olen saanut siitä ajoittain vttumaista.

On aikakausia joiden yli olisi voinut oikeasti hypätä. Mutta KARMEAA? Raskasta, toki, väsyttävää, pelottavaa, turvatonta mutta karmeaa. Elämäni ei ole ollut edes pahimpina päivinä karmeaa. Tommi sen siinä dokkarissa sanoi loistavasti; ei näin vanha ihminen voi enää vihata vanhempiaan. Ei niin. Näiden tekoja on voinut ihmetellä ja voi edelleen ihmetellä mutta vihata? Onko sittenkin niin että meille alkkareiden lapsille on annettu enemmän aseita käsitellä elämää? 

Enemmän kykyä arvostaa pieniäkin asioita? Enemmän kykyä vaalia hyviä juttuja elämässä? Enemmän kykyä sietää kaikkea? En tiedä, mutta jotenkin sellainen olo jäi itselle kun kuuntelin Liimataisen veljesten puheita. Ja niin, nostammeko me sitten myös herkemmin jalustalle ihmisiä joiden koemme olevan elämässämme niitä ratkaisevan tärkeitä eteenpäin kantajia? Palvonhan minäkin omalla tavallani eks-anoppiani. 

Paljon jäi siis jälleen kerran mietittävää, jouduinkin toteamaan dokkarin loppuun asti nähtyäni että kyseessä oli selvästi jälleen yksi oppimistehtävä. Raskas ja samalla valaiseva. Vaan jaa, taidanpa lähteä asettamaan kutrejani oikoseen. Se on siis moro ja viettäkää kivakivasunnuntai!