Olen joutunut aivan valtavan ison dileman kanssa painiskelemaan tässä. Siis aivan mahdottoman ison sellaisen, ainakin kokoa virtahepo ellei peräti norsu. Ja se dilemahan on tuolla kerrosta ylempänä. Tai no, dilemat. Niitä on kaksi. Toinen edustaa sukupuolta naaras ja toinen uros. Toisella on murkkuikä ja toisella on, no, murkkuikä. Toinen on 15 ja toinen 13. Ei ole kuulkaa helppoa olla kahden murkun äiti yhdellä kärpäslätkän iskulla sanon mä!

Ja se dilema, tai siis dilemoiden aiheuttama dilematila, sai alkunsa seuraavasta. Se dilema1, kutsuttakoon nyt sitä naarasmerkkistä 15v sillä nimellä, istui tuolla kerrosta ylempänä tietokoneella. Kun taas se dilema2, oiva nimitys sille urosmerkkiselle 13v, höppälöitti ja kekkuloitti täällä alhaalla. Kunnes päätti myös mennä sinne ylös, jossa siis se tietokone rapputasanteella sijaitsee ja siinä se dilema1 ja silleen. Koska sisarusrakkaushan on paitsi lujaa myös raastavaa, niin dilema2 ikäänkuin puolittain kiusaa tehdäkseen dilema1:lle, meni sinne tietokonepöydän ääreen ikäänkuin konttaamalla hipihiljaa rappusissa jottei se dilema1 huomaa sen tuloa. Ja hyppäsi sitten kolinalla ja räminällä tietokonepöydän taakse seisomaan niin että dilema1 sai lähes sydärin. Ja suuttui, no, sillai kun 15v teinimurkkuäkäilijä vaan voi suuttua päivänä jolloin kaikki on mennyt omasta mielestä hanurilleen, reisille ja käsille ja vähän sinne ja tänne. Tämän osion tarinasta irkku kuuli siis jälkikäteen, näkemässä irkku ei ollut.

Mutta kuulemassa kyllä. Sen kolinan, räminän ja huudon, juoksun mikä alas kuului, mäiskeen paukkeen ja ryskeen. Mutta kun irkunkin kädet oli lievästi sidotut sillä hetkellä (spede söi juuri) ei irkkukaan ihan tuosta vaan sinne sekaan paukkumaan, rämisemään ja mäiskeeseen mukaan... Dilema1 huusi. Kirkui. Dilema2 huusi apua. Dilema1 huusi rumia sanoja ja no, paljon kaikenlaista painokelvotonta ja dilema2 huusi apinaa ja apua vuorotellen, ja mikä dilema1 mielestä varmaan ärsyttävintä, naureskeli aina väliin.

Eikä aikaakaan kun sekä dilema1 että dilema2 rämistelivät peräkanaa alas. Kiekuen kuin kukot, selittäen, huutaen, osoitellen toisiaan syyttävin sormin. Irkku ei ehtinyt sanaakaan sanoa väliin, spede tosin ehti mutristaa alahuultaan. Ja taas mentiin. Dilema2 edellä ja dilema1 perässä ja suuntana yläkerta. Josta kuului ensin selvästi kuinka tietokonetuolia kiskaistiin, sitten räminää, pauketta, hiljaisuutta, askeleet kun dilema2 lähti kävelemään omasta huoneestaan alakertaan, ja sitten. Kolahdus, pamahdus, räiskähdys ja kiljahdus ja sitten dilema2 jo juoksikin rappuja alas kannoillaan kirkuva dilema1.

Tässä vaiheessa spede oli saanut einehdittyä loppuun ja kumpikin dilema aloitti sen päiväisen huudon siitä kuka teki, mitä teki, missä ja miten ja kenelle ja kuinka dilema1 toivoi että dilema2 ei olisi koskaan syntynytkään ja dilema2 vastasi kuinka dilema1 voisi mennä nukkumaan ja olla hiljaa ja tästähän dilema1 sisuuntui kahta pahemmin ja aloitti sen naisellisen sopraanoäänisen tuota, miten sitä kuvailisi... kirkumisen siitä kuinka ei ole ihme että ahdistaa kun on tuollainen pikkuveli ja muuttaisi nyt vaan isälleen ja ei ole kuulkaa ihme sekään, että haluaisi muuttaa vaikka ennemmin lastenkotiin kun elää tuollaisen tyypin kuin dilema2 kanssa saman katon alla ja kun kukaaaaaan ei ymmärrä paitsi isäpuoli ja mummu ja äitikin on ihme hiippari kun ei sano kunnolla mitään ja ja ja ja...

Kuulkaa, kysynpä vaan että missä välissä siinä mitään ehtii sanoa kun kumpikin huutaa kuin vaahtopäät? Ja kun toinen viimein hiljenee aloittaa dilema1 tämän monologinsa jossa kuulkaa käsitellään koko hänen elämänsä ahdistukset, koulunkäynnit, ihmissuhteet ja ennen kaikkea sen dilema2 ärsyttävyys joka kantilta. Ja koska irkku on aina ollut pirun huono tässä pokkanaaman pitämisessä tällaisissa ylidramaattisissa tilanteissa ja monologeissa, irkku teki sen suurimman helmasynnin mikä äidin on tehtävissä. Irkulta petti pokka. Kun ihan oikeasti, mikään ei ole yhtä koominen näky kuin sopraanona kiekuva dilema, oli se sitten ykkönen tai kakkonen, silloin kun kyseessä on monologin omainen kiekumakohtaus jossa käsitellään koko kärsimysnäytelmä joka elämän aikana on kohdannut.

Ja silloin se sitten naksahti lopullisesti, se dilema1. Irkku koetti purra huulta, katsella johonkin niin ettei silmät kavaltaisi että ihan just repeää vaikka kuinka koettaa pidätellä mutta ei, vaikeaahan se on, ja silloin se naksahti. "V***u mä lähden nyt täältä meneen, muutan sinne s****nan lastenkotiin kun te ootte tollaisia k*sipäitä kaikki s***ana!" ja ennenkuin irkku sai ilmeen kuriin oli dilema1 jo kiskaissut takin päälleen, kengät jalkaan ja paiskannut oven perässään kiinni. Irkku sätti siinä dilema kakkosen kun sai naamansa peruslukemille, kuunteli taas kerran urpon selityksen kuinka "ihan vaan sitä peliä siitä koetin ottaa" jne jne ja komensi dilema kakkosen pukemaan ja painumaan junnun kanssa pihaan kun oli kerran tälle luvannut sinne mennä.

Niin. Että näin meillä sairastellaan sitten tänään. No, dilema1 palasi kotiin tosin jo viiden minuutin matkan jälkeen, olisiko ollut kylmä yötamineissa matkata sinne lastenkotiin ja keskusteli irkun kanssa pitkään ja hartaasti. Vähän siinä taisi ylikuumeta kumpikin dilema. Siinä vaiheessa kun irkku lähti viemään junnua kerhoon irkku kehoitti dilema ykkösen ja kakkosen keskustelemaan asiat selviksi, koska ei se ole kummallekaan heistäkään kivaa tuolla tavalla matsata. Dilema kakkonen kun taisi menettää tukon hiuksiakin tämän matsin tiimellyksessä ja dilema1 tosiaan ne hermonsa totaalisti.

Että dilemaa on kuulkaa ollut. Ja nyt, junnun noutoon, dilemat jää keskenään hoitamaan Spedeä ja irkulle kaffeen keittelyä, sano.