Mutta herttinen, jo on immeinen kurja äiti! Niin sen on pakko olla!

Jokainen äiti tietää tämän tunteen, kun lapsi teloo itsensä ja ensimmäisenä äiti soimaa itseään. Että miksi et katsonut, etkö muka huomannut, pitikö sitä iltalehteä lukea niin paatoksella ettei huomaa mitä vieressä tapahtuu. Tai no, parin metrin päässä. Takavasemmalla. Missä ei toki silmiä ole. Mutta silti. Kurja äiti! HYI!

Kävipä näet niin, että tämä äiti luki lehteä. Junnun ja prinsessan istuessa sohvalla mario kartia pelaten. Spede koikkelehti kävelytuolissaan siinä äidin ja sisarusten väliä, milloin sinne, milloin tänne. Lopulta pelikoneiden ääni vei voiton ja niitähän jäätiin tuijottamaan. Tavoittelemaan. Kurkottelemaan. Sellaisen spedemäisen ölömölön saattelemana. Äiti luki, kaksi pelasi ja spede mölisi. Ja sitten kolahti. Pam.

Kuuden lapsen äidit ovat tottuneita mitä erilaisempiin kolahduksiin. Jopa niihin jotka kuuluvat kun lapsi kumauttaa itsensä lattiaan. Ääniin on totuttu jopa siinä määrissä, että kolahduksen sävystä erottaa sattuiko kunnolla vai onko kyse vain muksahduksesta, jossa suurin itkunaiheuttaja on säikähdys. Niinpä tämä äiti, joka oletti että muksahduksen tuottaja oli junnu joka nyt muksahtelee vähintään neljästi päivässä johonkin, hivutti takapuoltaan ylöspäin ilman kiireen kierää pitäen vielä silmät tiukasti tekstissä. Kunnes kuului se parkaisu.

Voi hyvä isä ja jösses sun siunakkoon ja vaikka mikä! Millainen äiti lukee lehteä eikä kiinnitä huomioa ölömölöä pitävään vauvaan. Millainen äiti istuu, hivuttaa takamustaan ja lukee, vaikka kuulee selvästi kuinka muksahtaa. Herranen aika sentään! Asteikolla yhdestä kymppiin syyllisyys oli luokkaa 100+ kun siinä speden lattialta syliin nostin. Okei, pelästys oli näemmä se isoin itkutekijä, kas kun nuori herra hiljeni ja hymyili, suunnilleen samantien kun huomasi äidin käsien olevan ympärillään. Voisin jopa väittää että hymyssä oli häivähdys ylpeyttä tyyliin "hah, mä tiesin että jotenkin siitä tuolista pääsee itsekin pois".

Irkku on nyt säätänyt tuolin asentoon yläilma. Tutkinut, vääntänyt ja kääntänyt spedeä jakkaroineen, tarkkaillen mahdollista tipahdusriskiä. Jota ei näyttäisi nyt olevan, istuin oli liian matalalla aiemmin. Silti, tämä äiti ei laske lasta jakkaroineen nyt enää hetkeksikään edes olkansa taakse.

Hienoa! Spedestä on kehkeytymässä samanlainen itsensä koloja kuin kaksi veljeäänkin on. Yksi veljistähän ei itseään juurikaan kolo, mutta poika 13v ja junnu, aina osuu ja aina sattuu. Tänään kun saldona on jo tuon ensimmäisen kunnon muksahduksen lisäksi kahdesti kirjahyllyn reunaan pamautettu otsaluu myös kertaalleen pöydän kulmaan kalautettu leuka. Herra varjele tämän naisen hermoja...

Ai niin, piti mainita vielä reippailustakin, mutta nyt on niin kuollut olo kaiken tämän jännityksen jälkeen, että en vain jaksa. Menen sohvalle. Haen kahvia. Ja luen sen iltalehden rauhassa loppuun, nyt kun spedekin on kaltereiden takana. Omassa vuoteessaan siis. Se on moro!