Kun ei ihminen tiedä miten päin hihkuisi! Olemme suorittaneet varausmaksun torpasta joka sijaitsee Unkarissa. Huhhahhei! Olemme myös laskeneet yhteen kaikki aiempien vuosien sijoituksiin laittamamme rahat ja todenneet että ok, pystymme maksamaan paitsi tämän torpan myös lennot seitsemälle sekä tila-auton vuokran 10 päivälle. Todettakoon että nämä matkakustannukset yhteensä tekevät palttiarallaa 3500 euroa eli huhhahhei, meikäläisen vuositulot. Siis ennen tätä kotihoidontuettomuutta. Shit.

Shit taas johtuu siitä että tämän kaiken keskellä totesin että jos kohta itse miellän meidät persaukisiksi niin samoin ei ajattele muut. Ei ainakaan ukon suku. Olen kerran jos eräänkin maksanut ostokset viimeisillä kolikoilla, ne aiemmin säästetyt sijoitukset kun ei ole vapaasti käytettäviä varantteja jotka on käytettävissä muutama päivä ennen ukon tiliä, ja kerran jos eräänkin vinguttanut S-tilin kertyneitä bonuksia.

Jokainen persaukinen äiti tietää mitä kertyneet bonarit, oli ne tilillä millä hyvänsä, tarkoittavat äidille; säästettyä rahaa jolla voi ostaa kengät lapselle talveksi silloin kun tilillä ei ole kertakaikkiaan täpäkkää, rahaa, jolla maksaa amiksen äikänkirjan, rahaa jolla kustantaa lapsen synttärikutsut. No, ne rahat on mitä on ja silti, minä miellän meidät pirun pienituloisiksi suurperheellisiksi jotka joutuu oikeasti säästämään siellä täällä ja tuolla. Yleensä täällä.

Ja niin, minut yllätettiin, jälleen kerran, iloisesti. Alkuperäinen puhe kun oli että prinsessa ja serkkutyttö yöpyy meillä, junnu ja kummityttö taas ukon siskolla tämän eksän huollettavana, ukon siskolla kun oli vapaa viikonloppu. Ukon sisko soitti ja totesi että sopiiko sittenkin että prinsessa jää heille yöksi. Ja josko junnunkin saisi paikalle. Serkuksilla kun on jako. Prinsessa 10v ja serkku 8v on kuin peppu ja paita ja samaa voi sanoa junnusta ja kummitytöstä 6v. Ukon siskolla, sillä vanhimmalla, jos kellä, on sydän paikallaan.

Sen sijaan anoppi oli se joka tiputti maan pinnalle. Tuli ja nouti junnua ja totesi että kovin se on vähillä rahoilla ukon sisko. Mahtaako tuolla olla edes aamupaloja lapsille. Josko minulla olisi antaa ruokaa mukaan. Toki minulla oli. Sittenkin että teki mieli sanoa että niin. Me olemme jo iät ja ajat ristisyöttäneet tenavalaumaa. Ja toisin kuin ukon siskolla, meillä elää yhden tuloilla kahdeksan ihmistä. Meillä ei ostella lapsille kaupasta toivottuja makupaloja, jäätelöitä tai leluja. Meillä ei vietetä joka toista viikonloppua baareissa pyörien.

Meillä ei järkkäillä niitä synttärikekkereitäkään HopLopissa eikä meillä osteta luotolla uusia sohvia. Ei kannata ymmärtää väärin, ukon sisko on yksi rakkaimpia ystäviäni ikinä mutta toisinaan tekisi mieli takoa järkeä päähän. Toisinaan tekisi mieli kysyä että mitä hittoa pennut tekee järjettömillä leluläjillä jotka on vain ja ainoastaan levittämisen kohteina. Miten hitossa voi olla rahaa viettää vapaat viikonloput baareissa hengaillen. Miten ihmeessä lapsille on aina jäätelöä, karkkia ja niitä makupaloja.

Jokainen tyylillään, hittoako minä olen mikään mitään sanomaan mutta sillä hetkellä kun itse olen pähkäillyt ja manaillut sitä ettei ompelukoneeni toimi niin että voisin lyhentää prinsessalle toppahousut sen enempää kuin korjata tämän collegehousujakaan, minua ei kovin paljon hymyilytä äidin ikiaikainen toteama; hyvä antaa vähästäänkin, paha ei paljostakaan. Ja niin. Minä tuuppasin junnun reppuun leipää pakkasesta. Kaiken tämän kruunasi ukon sisko joka totesi muutama tunti myöhemmin illan juttutuokion aikana että hän täytti kaikki kaapit ruoalla, tiimi jakselee ja voi vallan mainiosti eväillä. Huoh.

Edellisellä yöreissulla tilanne oli aivan toinen. Kukaan ei sanonut mitään mistään ja minä pakkasin lapsen mukaan jauhelihaa, leipää, viinirypäleitä, jogurttia. Jotenkin se että meistä tehdään rahassa kieppujia samalla kun kiroilen rahojen riittämättömyyttä pistää vihaksi. Ja ihan samaan aikaan mietin jo itsekin että mikä se meidän todellinen taloudellinen tilanteemme on? Meillähän on iät ja ajat sitten tehtyjä sijoituksia jotka nostamalla voisimme elää muutaman kuukauden ilman sentin venytystä.

Mutta toisaalta, senttiä venyttämällä pystymme näemmä elämään, miksi laittaisimme ne rahat nyt elämiseen kun voimme niillä kokea ja tehdä jotain hienoa lasten kanssa? Vaikkakin joudumme nyt himpan vielä kiristämään vyötä saadaksemme ne käyttörahatkin matkaan? Dilema on tämä. Ja kaiken tämän keskellä kuulin teiniltä kuinka se yksi harvoista eksän suvussa arvostukseni säilyttäneistä ihmisistä oli tuuminut lomareissulla, luullen ettei teini ole kuulolla, kuinka teinin äiti on rahastanut lapsilla näiden isää.

Niinpä niin. Rontti kolmesataa kuussa. Kolmesta lapsesta. Mitä rahastusta! Ilmanko äiti aina sanoi että raha on varmin tapa saada ihmiset riitelemään, niinhän minullekin on käynyt koko hiivatin sukuni kanssa. Tai niin, en minä ole niihin riitoihin lähtenyt, olen vain pahoittanut mieleni, aika-ajoin jopa kiukustunut mielessäni. Ei se raha silti ole se joka tekee ketään onnelliseksi tai onnettomaksi. Kunhan on katto pään päällä ja ruokaa pöydässä, tarvitseeko sitä muuta?

Ja silti, tämä jälkikäteen fiksuakin fiksumpi sijoitusideamme vuosilta jolloin sitä rahaa saattoi vielä jäädäkin tilille, tämähän on onnenpotku. Kokemuksia lasten kanssa kun ei korvaa mikään. Minä todella odotan kesää ja matkaa lasten kanssa. Kaikkea sitä mitä voimme yhdessä nähdä, kokea ja tuntea. Sitä, joka voidaan muistaa vielä vuosienkin päästä. Hyvä me ja hyvä ajoittainen järjenvalo!

Näin loppuun todettakoon että perjantaissa oli puolensa. Tein sikahyvän löydön kirpparilta, neljä Iittalan Kartio-sarjan 21 cl kirkasta juomalasia yhteishintaan eurolla. Jes! Harmillista kyllä, joulupukin koppa ei täyttynyt tippaakaan reissulla, se toinen kirppari jolla kävimme kun on huonontunut ja paljon. Ja nyt. Siirryn täyttämään tiskaria, aamupalattamaan sankareitani ja ihmettelemään lauantaita. Se on moro!